Niistä virheistä

Viime päivät ovat olleet niin suurta hullunmyllyä mun päässä, että mun on mahdotonta jatkaa eteenpäin tavallista blogiarkea ennen tätä postausta. Ihan ensimmäiseksi mä haluan sanoa KIITOS. Te olette antaneet todella ihanaa palautetta mun edellisestä postauksesta. Teitä on todella, todella monta jotka ovat sen lukeneet, sitä kommentoineet ja siitä tykänneet ja se on aivan uskomatonta. Olette sanoneet, että teksti todella upposi teihin, olette sanoneet miten kaikkien olisi hyvä lukea juuri tuo teksti. Tämä kaikki on mun todella vaikeaa käsittää, ja mä oon ollut täällä vaan yhtä hämmentynyttä hymyä viimeiset neljä päivää. Teissä oli jopa pari, jotka myös sanoivat saavansa sormiinne kummia patteja kirjoittamisesta, joka on ihan parasta, mä luulin olevani ihan outo ja eriskummallinen!

Niin kuin sanoinkin aiemmin tänään julkaisemassani Facebook-päivityksessä, sitä joidenkin tekstien kohdalla osaa odottaa tietynlaista tavallista suurempaa huomiota. Niin oli tavallaan tämänkin kohdalla, vaikken mitään täysin entisestä poikkeavaa odottanutkaan. Mutta sitten tuli yksi asia, jota en olisi ikinä oikeasti kuvitellut tapahtuvan. Multa pyydettiin haastattelua Iltalehteen. Voitte kuvitella, miten häkellyttävää on herätä tuollaiseen viestiin. Ja tämä päivä menikin ihan uudenlaisessa utopisessa horroksessa, kun juttu minusta ja Minä ja kaikki virheeni -postauksesta julkaistiin aamulla Iltalehden nettisivuilla. Tässä onkin sitten ahkerasti tullut seurailtua järjetöntä vauhtia kasvavia näyttökertoja, vastailtua kommentteihin, vakoiltua tuon jutun sijoitusta päivän luetuimpien juttujen listalla Iltalehden sivuilla (jossa se on edelleen Ilonan puolella ykkösenä ja kaikista Iltalehden uutisista kuudentena!) ja myös selailtua kommentteja Iltalehden Facebook-sivuilla, ihastellut ihmisten ihania sanoja ja naureskellut niille ei ihan niin kannustaville.

Tietenkin, kun Iltalehti pyytää haastattelua, sitä vähän pelolla odottaa, millainen juttu sieltä oikein tulee. Onneksi se oli erittäin positiiviseen ja ihanaan sävyyn kirjoitettu, vaikka osan asioista tietenkin olisin kirjoittanut vähän eri lailla ja varsinkin otsikko saattoi joidenkin mielestä olla hieman harhaanjohtava. Muutama asia kuitenkin herätti huomioni kommentteja lukiessani, ja koska yhteen postaukseen (ainakaan järin ytimekkääseen sellaiseen) on mahdotonta sisällyttää kaikkea mitä päässä pyörii, pitää se tehdä toisessa postauksessa.

Pari tyyppiä näkyi hämmästelevän, mitä ihmeellistä ja rohkeaa tuossa postauksessani oli. Ja rehellisesti sanottuna mä ihmettelen tavallaan samaa. Mä en ajatellut olevani mitenkään erityisen rohkea tuota tekstiä kirjoittaessani ja hämmennyin kovin, kun juuri tuota asiaa niin kovasti kehuttiin. Toisaalta mä olen ennenkin pistänyt itseni likoon blogissani, ja pidän ajatuksesta siitä, että mun postausten kautta te pääsette kaikki tutustumaan muhun vähän paremmin ja näkemään ja kuulemaan asioita, joista ihan joka blogissa ei puhuta. Mä haluan päästää teidät pinnan alle ja siksi mä niin kovin rakastan kirjoittaa blogiini henkilökohtaisempia postauksia, jotka usein sitten myös keräävät enemmän katsojia.

Mä en myöskään koskaan ole kovasti altistunut ulkonäköpaineille. Mä en ole ajatellut, antanut itseni ajatella että olisi jotenkin väärin olla meikkaamatta koulussa tai kaupungilla, olla vaihtamatta vaatteita töiden jälkeen tai suoristamatta hiuksia aamuisin. Mä olen muutenkin monessa asiassa ollut toiminnaltani ja ajatusmalliltani hyvin erilainen kuin esimerkiksi koululaiseni, näin itse ainakin koin, ja mulle oli monesti hyvin vaikea käsittää, miksi joku jaksoi kantaa hiustenkuivaajaa koulussa mukana liikuntatuntipäivinä. Mutta vaikka mä en ole koskaan pahemmin ottanut paineita siitä, miltä mä näytän, ei tarkoita ettei muut ajattelisi toisin. Ja sen huomion teitte te. Te jotka kommentoitte, ja tuo haastattelun tehnyt Iltalehden toimittaja. Mä en pahemmin ollut osannut ajatella edes koko asiaa tekstiä kirjoittaessani. Koko idea lähti mun reidessä olevasta luomesta, joka jossain asennossa jäi juuri shortsin reunan alle ja jossain asennossa pilkisti esiin ja joka häiritsi mun lievästi perfektionistista mieltäni suunnattomasti. Mutta tuo teksti sai ihan uudenlaisen tulkinnan teidän mielissänne. Ja se on ihan paras juttu taiteessa, musiikissa, kirjallisuudessa ja valokuvauksessa. Sitä ei koskaan tiedä, miten toinen ihminen sen näkee.

Mä en ajattele olevani ruma. Mä en myöskään pidä luettelemiani ominaisuuksiani suoranaisesti virheinä, vaikka otsikko saattaakin toisin antaa ymmärtää. Osa noista asioista häiritsee mua aika ajoin, kuten esimerkiksi vatsani, josta puhuinkin jo aiemmin ehkä mun kaikista henkilökohtaisimmassa postauksessani. Entä mun oma vartalo -tekstissä jaoin teille, miten multa on lyhyen elämäni aikana monta kertaa udeltu mahdollisesti raskaudesta, ja joskus jopa kieltäydytty uskomasta, kun olen sanonut että se on vaan mun oma maha, se on vähän tällainen pikkupömppö. Mä en kuitenkaan ole koskaan pitänyt itseäni lihavana, koska sitä en ole.

Osa noista postauksessa mainitsemistani piirteistä, esimerkiksi pisamani tai syntymämerkkini, eivät taas missään tapauksessa ole mun mielestä huonoja juttuja. Mä olen niistä varsin ylpeä, vaikka jonkun mielestä ne eivät välttämättä sovikaan täydellisen sileän ihon ihanteeseen. Hampaideni kanssa mulla on pitkä historia ja niiden vuoksi olen joutunut kärsimään paljon. Mutta vaikka en hampaideni ulkomuodosta vieläkään pidä niin kovasti, mä kuitenkin pidän mun hymystäni, ja vuosi vuodelta nautin hammashymystä enemmän ja enemmän. Mä en myöskään häpeä arpiani, vaan myös niitä kannan ylpeydellä ja ilolla kerron niiden takana olevia tarinoita.

Musta on ihanaa, jos joku saa lohtua ja voimaa mun kirjoittamasta postauksesta, vaikka sellaista en etukäteen osannutkaan ottaa huomioon. Musta on ylipäätään ihanaa, jos joku nauttii mun tekstien lukemisesta, se on tässä koko bloggauksessa ihan parasta. Nyt mulla loppuu sanat, ainakin järkevät sellaiset jotka osaisin jotenkin muodostaa järkeviksi lauseiksi. Sellaisen kysymyksen mä teille heitän vielä loppuun. Kuvitelkaa, jos kirjoittaisin postauksen, jossa luettelisin "virheideni" sijaan piirteitä itsessäni, joita pidän hyvänä ja julkisesti kehtaisin kehua itseäni? Siihen mä puolestani tarvitsisin rohkeutta ja aika rutosti. Mutta ehkä sellaisenkin aika on joskus, jos vaan uskallan.

Hyvää yötä rakkaat, ootte edelleenkin ihan parhaita ja jaksatte joka kerta yllättää mut. Ja hei, jos sä eksyit tänne mun blogiin ekaa kertaa tuon edellisen postauksen seurauksena ja jäit seuraamaan, niin lämpimästi tervetuloa! Mä oon Sanna, yheksäntoistavee au pair, wannabe-laulaja, tykkään suklaasta ja kissoista ja hienoisesta pätemisestä ja musiikin tekemisestä ja soittamisesta ja kuuntelemisesta, ja bloggaamisesta! Toivottavasti viihdyt täällä vähän pidempäänkin. Seuraavaksi taidankin postailla taas vähän jännempiä uutisia huomenna tai ylihuomenna, toivottavasti nähdään silloin! ♥

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)