Mulla on blogin luonnoksissa kuukauden takaa keskeneräinen postaus otsikolla Stressaa, hermostuttaa, ahdistaa. Tuolla hetkellä kaikki tuntui kasaantuvan päälle. Oli gradu viimeisteltävänä, parin muun kurssin lopputyöt tehtävänä, kaikki mahdolliset Ranskan muuttoon liittyvät asiat hoidettavana ja yksi joulukin siihen päälle. Englannin kielen sana overwhelmed pyöri mielessä. Liikaa kaikkea, ei pysty käsittelemään ja hahmottamaan, kaikki vaan menee yli.
En saanut tuota postausta viimeisteltyä, ja totesin, että tämän kaiken keskellä en aio stressata blogista. Niinpä olen nyt tässä, yli viisi viikkoa edellisen postauksen julkaisusta. Joulukalenterikin meni tänä vuonna hyvin pienimuotoisena Instagramin puolella. Satsasin kaiken energiani gradun viimeistelyyn, kaikki muu sai jäädä tai tulla suoritetuksi puoliteholla.
Viime viikon tiistaina julistin graduni ainakin pintapuolin valmiiksi, jätin sen esitarkastukseen ja aloitin joululoman. Graduni ei ole täydellinen ja voisin sitä vielä kuinka viilailla. Tuolloin olin siihen kuitenkin aivan loppu ja halusin työstä eroon päästäkseni lomalle. Tulen vielä keväämmällä tuunailemaan työtä ennen varsinaista palautusta, mutta äärimmäisessä hädässä voisin sen palauttaa sellaisenaankin.
Viimeisen viikon aikana ei kouluhommat taas ole painaneet mun mieltä ollenkaan. Olen viettänyt ihanan rentoa joulua läheisten kanssa. Tällä viikolla on kuitenkin taas tuntunut, että kaikki hajoaa käsiin.Lähtöön on tällä hetkellä neljä päivää. Neljän vuorokauden päästä mun pitäisi siis olla perillä kohteessa. Mun on ihan älyttömän vaikea käsittää, että on enää muutama päivä, kunnes mut repäistään pois kaikesta tutusta ja turvallisesta, yksin keskelle täysin vierasta ympäristöä. Olen yrittänyt tällä viikolla nähdä mahdollisimman paljon läheisiä, ja on kauhea ajatella, miten pitkä aika seuraavaan kertaan onkaan. Päässä pyörii päivittäin, kuinka en halua lähteä, en halua lähteä, en halua lähteä.
Eniten tällä hetkellä kuitenkin vituttaa korona. Varmasti eniten koko tämän kahden vuoden aikana. Rajoitukset kiristyvät ja olen hiki hatussa yrittänyt pähkäillä, mitä multa oikein vaaditaan matkustaessa ja mitä ei. Monet kaveritreffit ovat peruuntuneet, kun ei voi eikä uskalla ja joku on aina kipeä. Koko menomatka muuttuu, kun lähdenkin valloittamaan maailmaa yksin, toisin kuin tähän asti on suunniteltu. Ja vielä pitäisi soitella sinne sun tänne ja hoitaa asioita ja yrittää olla kaikessa ajan tasalla. En ole edes ehtinyt stressaamaan aamuneljän herätystä ja vähän vain olen hermoillut, miten onnistun raahaamaan itseni lentokentältä junaan ja perille.
Jos nyt kuitenkin yritetään miettiä positiivisia, testipakkasin mun matkalaukun tänään. Olen koko syksyn yrittänyt muodostaa pakkauslistaa, jotta ottaisin mukaan mahdollisimman minimaalisesti tavaraa mutta kuitenkin sen verran, että tarvittaessa pärjään koko reissun. Oli lohdullista huomata, että kaikki tavarat mahtuivat matkalaukkuun niin, että tilaakin jäi reilusti yli, ja koko laukku painoi vain 16 kiloa. Mahtuu siis kevään aikana shoppailla, jos ei muuta.
Niin ja päälle se ikiaikainen klisee: olen onnekas, kun mulla on täällä kotona niin paljon ihmisiä, joita tulee niin hirveä ikävä.
(Nyt palaan kriiseilemään, että mitä kaikkea on unohtunut...)