Näytetään tekstit, joissa on tunniste kehopositiivisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kehopositiivisuus. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Totuus kokolapuista: vaatekaapin kartoitus

Mä olen puhunut täällä ja Instagramin puolella paljon vaatekoista, siitä miten yhdessä kaupassa tai yhden vaatekoon kohdalla M on liian iso, toisessa 42 ei mahdu päälle. 

Saman sain huomata jälleen tällä viikolla, kun yritin etsiä itselleni juhlamekkoa (joka on työmaa jo itsessään). Ainoa kunnollinen valikoima tuntuu olevan Halosella, sielläkin tosin mun tarpeisiin hyvin surkea. Eniten mua sielläkin häiritsi juhlamekkojen mitoitus. Löysin kaksi ihanaa mekkoa, jotka melkein olisin itselleni huolinut. Kuitenkin toisessa suurin koko oli XL ja toisessa 42, eikä kumpikaan näistä mahtunut mun päälleni. Lopulta yksi mekko lähti mulla mukaan, isoille tytöille tarkoitetusta Zizzi-vaatekaupasta. Mekko oli heidän S-kokoa, joka vastaa kokoa 42-44. Mulla tuo kyseinen mekko lähtee vielä kavennukseen, eli oli mulle liian iso, vaikka Halosella vastaava koko oli liian pieni.

Siitä ei ole kauaa, kun itse vaatekaupassa arvoin XS:n ja S:n välillä, joten tuntuu käsittämättömältä, että nykyään vertailu on yhä useammin 42:n ja 44:n välillä. Käsittämättömältä useastakin syystä. Se, etten mäkään välttämättä mahdu kauppojen isoimpiin kokoihin, saa mut tajuamaan, kuinka iso osa väestöstä näin rajautuu pois. Mutta silti samaan aikaan mulla on käytössä vanhoja ja jopa uusiakin vaatteita edelleen S-koossa. Hämmentävää, eikö?

Halusin nyt konkreettisesti vertailla mun vaatekaapista löytyviä vaatteita ja niiden kokolappuja, ja sen avulla havainnollistaa tätä täydellistä epäloogisuutta. Uusimmat kuvat on otettu tänään, vanhimmat elokuussa. Jokainen näissä kuvissa näkyvä vaatekappale on mulla aktiivisessa käytössä ja mahtuu mun päälle, ellen toisin mainitse. Osa näistä on ollut käytössä vuosikausia, osa on hiljattain ostettu. Näkyykö tämä ero kokolapuissa? Sen saa nähdä. 


COLLEGEPAITA S (MANGO), FARKUT S (BIKBOK SOPHIA)

Kuvien collegepaita on ehkä mun suosikkivaatteeni ja etenkin kylmempään vuodenaikaan lähes päivittäisessä käytössä. Mä olen rakenteeltani kovin pienikokoinen ihminen, joten tällaisissa rennoissa, vähän oversize-vaatteissa otan S-koon, kun ei tarvitse huolehtia, että puristaako tisseistä tai mahasta.

Farkut ovat tässä listassa siinä mielessä poikkeus, että vaikka saan ne hyvin päälleni (kuten kuvista näkyy), kiristävät ne sen verran, etteivät ne enää juuri päälle eksy. Kun ostin nuo pari vuotta sitten, oli tuo S mulle jopa turhan iso, paitsi iltaa kohti, kun turvotuksen ja täyden mahan myötä saattoi nappi vähän kiristää. Kävin tässä yksi päivä huvikseni sovittamassa, ja jos nyt ostaisin saman mallin pöksyt, lähtisi mulla mukaan L-koko.


T-PAITA S (PRIMARK), HOUSUT M (CUBUS)

Housut ostin viime kesänä, kun olin melko lailla samankokoinen kuin nyt. Rakastuin näihin housuihin vaivuttuani epätoivoon muiden kauppojen liian pienien housujen kanssa, sillä näissä M oli mulle jopa turhan reilu! Myymälöistä ei kuitenkaan enää S-kokoa löytynyt sovitettavaksi, joten nämä isommat lähtivät mukaan. Nämä ovat aivan ihanan rennot päällä, kun eivät purista yhtään mistään. Joskus meinaa istuessa nousta vyötärö ihan tisseihin asti, kun valmiiksi korkealla vyötäröllä on leveyden puolesta vielä liikkumavaraa.

Primarkin t-paitoja mulla on tosiaan iso kasa kaikissa mahdollisissa väreissä, kun olen monta vuotta sitten Lontoosta ostanut. Ne ovat pääsääntöisesti mulla kokoa S tai 36 ja edelleen käytössä.


T-PAITA S (VERO MODA), FARKUT M (BIK BOK PEACHY)

Näistä farkuista kirjoitin oman postauksensa täällä, sieltä voi lukea lisää! Näistä mulla on tosiaan koko M, joka on ihan sopiva. Ruoan jälkeen näistäkin kyllä pitää nappia avata. 


MEKKO 40 (NANSO), SADETAKKI S (PRISMA: HC)

Tämä ihana Nanson pellavamekko on suhteellisen tuore lisäys mun vaatekaappiin. Mulla oli tämän kanssa hyvin tyypillinen ongelma, niin kuin aina tällaisten napitettavien, joustamattomien yläosien kanssa. Mun vartalo (siis esimerkiksi hartiat ja vatsa) olisi ollut kokoa 36, mutta tissit mahtuivat vasta kokoon 40. Ostin siis suosiolla isomman koon, ja mekko on mukavan rento päällä. Sadetakki on ollut mulla vuosia, ja edelleen on sopivan löysä päällä.


HUPPARI L, LÖKÄRIT M (PIECES)

Tätä supermukavaa oloasusettiä kävin Vilassa sovittamassa, ja lopulta tilasin söpömmän värin ja pienen alennuksen perässä Zalandolta. Halusin rennon ja mukavan kokonaisuuden, ja yläosassa L oli juuri sellainen, ilmava ja puristamaton. Alaosassa L kuitenkin pussitti vähän turhaan, joten ostin M:n. Rakastan näitä todella, housuissa on niin ihanan korkea vyötärö ja täydellinen istuvuus!


TAKKI M, MEKKO S (LINDEX)

Kevättakki on tänä vuonna ostettu, kun edelliset jäivät kaikki pieneksi. Olin todella yllättynyt, kun sekä tässä että toisessa harkitsemassani Lindexin takissa mulle istui M. Tästä mekosta sovitin kaupassa myös M-kokoa, mutta se oli selvästi ihan liian iso mulle.

Ei kuitenkaan tämän pohjalta oleteta, että Lindex kokonaisuudessaan olisi "kokoystävällisempi". Selitinkin aiemmin stooreissa, kuinka sovitin yksiä suoria, joustamattomia housuja, joista muistaakseni edes koko 44 eivät menneet kiinni. 


T-PAITA S (KIRPPIS), HOUSUT 42 (LINDEX)

Myös nämä rennot kesähousut ovat Lindexistä. Näistäkin lähti mukaan koko 42, muistaakseni 38 oli liian pieni eikä kokoa 40 ollutkaan. Tämä 42 on mulle kuitenkin täydellisen sopiva, mulla kuitenkin eniten massaa tuntuu olevan tissien ohella vatsan ja takapuolen alueella. T-paita on selästä avoin, joten koon suhteen ei ole niin tarkkaa. Se on kuitenkin myös esimerkiksi hihoista varsin mukava ja hyvä päällä.


T-PAITA 32 (PRIMARK), HAME XS (TORILTA)

Nämä ovatkin erityisen hauska kaksikko, yksi mun suurimmista kesäasusuosikeista ja edelleen käytössä. Hameen bongasin Lontoosta markkinoilta, ja rakastuin ihan täysin. Myynnissä taisi olla vain yksi kappale, XS-koossa (ja kolmen punnan hinnalla), ja se sitten lähti mukaan. Vyötärö on aika kireä, kun sen vetää päälle (ja jonkinnäköistä ääntä siitä saattaa välillä lähteäkin), päällä se on kuitenkin varsin mukava.

Näitä paitoja mulla on kaksi kappaletta, valkoinen koossa 34 ja musta koossa 32. Ne olivat käsittääkseni oversize-malleja (näin ainakin koista päättelen), mutta itse tykkäsin enemmän istuvasta mallista, joten otin reippaasti pienet koot mukaan. Nämä ovat tosi cropattuja, ja ulottuvat juuri ja juuri tissien alle. Näin korkeavyötäröisen alaosan kanssa ne ovat kuitenkin varsin ihania! Ja kyllä, edelleen mahtuu mulla tissit tuohon pikkupaitaan, vaikka ostohetkestä onkin jo kolme vuotta.


TALVITAKKI 42 (DIDRIKSSON), COLLEGE L (BIKBOK), HOUSUT S (VERO MODA)

Mun viime vuonna vielä käytössä ollut talvitakki oli muistaakseni S-koossa. Siksi oli hurjaa viime syksynä lähteä ostamaan uutta, kun joka ikinen sovittamani takki oli vielä koossa 40 liian kireä lantiolta. Sen takia ehkä juuri yllätyinkin, kun keväällä löysin välikausitakin, joka sopi M-koossa.

Talvella ostetusta college-paidasta olisin voinut ottaa pienemmänkin koon, mutta halusin oikein ison ja rennon oversize-paidan, johon hautautua kylmillä keleillä kotoillessa. Suorat rusettihousut mulla on ollut jo monta vuotta. Aiemmin tämä olivat jopa liian isot ilman vyötärölle solmittua rusettia, nyt kyllä pysyisivät päällä ilmankin.

Siinä siis nähtiin, mun aktiivisessa käytössä oleva vaatekaappi, jonka koot vaihtelevat XS:stä L:ään ja 32:sta 42:een. Ehkä tämä selittää, miksi en halua tilata vaatteita netistä, kun koista ei oikeasti koskaan voi tietää.

Mulla on tähän loppuun vain yksi kysymys teille: Samastutteko?


Liity lukijaksi tästä!

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Merkittävästä alipainosta lievään ylipainoon: mitä BMI oikeasti kertoo sinusta

Laskin yksi päivä pitkästä aikaa painoindeksini. Tiedän, että BMI kertoo vain osan totuutta ja ettei sen määritelmille ei kannata antaa liikaa painoarvoa. Halusin kokeilla täyttä uteliaisuuttani, vaikka tiesinkin jo etukäteen, mitä olisi luvassa. Laskuri näytti lievää ylipainoa.


On se tavallaan hurja tajuta, että tähän on tultu. Koko ikäni olen ollut pienikokoinen. Lapsuuden kasvoin alakäyrillä ja yläasteella sama BMI näytti merkittävää alipainoa. Aikuisuutta edetessä olen siirtynyt jatkuvasti kohti normaalipainoa, ylittänyt sen alarajan ja edennyt kohti ylärajaa.

Mua vähän huvittaa muistella, miten tuolloin yläasteella tai lukiossa terveydenhoitaja totesi (näennäisesti alipainoiselle mutta täysin terveelle) minulle, että mun painossa ei ole mitään vikaa sellaisenaan, mutta saisin huoletta lihoa vaikka 20 kiloa ja pysyisin silti edelleen normaalipainon rajoissa. Koko ajatus 20 kiloa painavammasta minusta tuntui täysin absurdilta, ihan niin kuin sellainen koskaan olisi mahdollista. Ja niin vaan tässä sitä ollaan, 25 kiloa painavampana.


Näiden 25 kilon aikana olen kasvanut (melkein) aikuiseksi, muuttunut ulkoisesti ja muuttunut sisäisesti. Tyyli on muuttunut ja vaatteet ovat jääneet pieneksi. Koko tämän ajan olen säännöllisen epäsäännöllisesti kriiseillyt vartalostani ja ulkonäöstäni, mutta koko tämän ajan olen ollut täysin terve.

Mitä tästä opimme? Vaa'an lukemat ja painoindeksit ovat ohjenuoria ja viitearvoja, mutta hyvinvointiin kuuluu niin paljon muutakin. Mun paino on lukion alun ja yliopiston välillä kulkenut 45 ja 70 kilon väliä ja painoindeksi on määrittänyt mua niin merkittävästi alipainoiseksi kuin lievästi ylipainoiseksikin. Koskaan mun paino ei kuitenkaan ole aiheuttanut mulle ongelmia.


Mä olen 70-kiloisena aivan yhtä hidas, huonokuntoinen ja kömpelö kuin 45-kiloisenakin. Mä vihaan edelleen liikuntaa täydestä sydämestäni, kuten olen koko elämäni vihannut, enkä sitä siksi harrastakaan. Suurin muutos ehkä on, että parantuneiden elämäntapojen vuoksi voin ja jaksan nykyään huomattavasti paremmin kuin lukiossa. Syön paremmin joskin epäsäännöllisesti, rakastan juustoa ja salaatteja.

Tähän painonnousun ulkonäköaspektiin liittyen aion vielä jossain vaiheessa kirjoittaa oman postauksensa (ja jakaa reilusti ennen- ja jälkeen -kuvia), joten en sitä tässä ala puimaan sen enempää.


Haluan vain päättää tämän toteamalla vielä kerran, että mun BMI:n vihjaama "ylipaino" tai "alipaino" ole itsessään vaikuttanut mun terveyteen tai hyvinvointiin millään tavalla. En koe olevani, siis edellä mainittujen asioiden kannalta, yhtään erilainen eri painossa. Joten muista sinäkin rakas tämä: Painoindeksi ei määritä sinua. Numerot eivät kerro koko totuutta. Sinä olet niin paljon enemmän kuin pelkkää matematiikkaa, joten älä anna tämän kaiken sokaista sinua. Keskity sun hyvinvointiin ja terveyteen, niin fyysiseen kuin henkiseenkin, ja pääset pitkälle.

(Niin ja for the record, näin pääosin edelleen S-koon vaatteita käyttävänä ja suhteellisen pienikokoisena ihmisenä ei kyllä yhtään tunnu ylipainoiselta.)

Olet ihana ❤

Liity lukijaksi tästä!

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Jokainen pömppö on arvokas

Näin yhtenä päivänä Instagramissa kelan, joka todella puhutteli mua. Sen sanoma oli äärimmäisen tärkeä ja iski kohtaan, jota olen itsekin joskus voivotellut. Niinpä tahdoin tulla tänne jatkamaan keskustelua. Kelan on julkaissut @make_love_not_diets ja pääset katsomaan sen tästä linkistä.

Somessa tulee vastaan paljon erilaisten kehojen ylistystä ja kehopositiivisuutta, mikä itsessään on ihana asia. Mä esimerkiksi olen monesti puhunut omasta pömppövatsastani ja sen aiheuttamista epävarmuuden fiiliksistä. Monesti näissä somessa leviävissä julkaisuissa kuitenkin korostuu sama näkökulma, että kehon "erilaisuus", tässä tapauksessa se pömpöttävä maha, on jollain tavalla poikkeus tavallisesta, tilapäistä ja jonkin aiheuttamaa. Vatsan pömpötystä selitellään raskaudella (käynnissä olevalla tai taakse jääneellä), turvotuksella tai muuten epätoivottuna piirteenä, josta aktiivisesti yritetään päästä eroon, jotta päästään taas joskus kesäkuntoon. 

Missään näissä ei itsessään ole mitään vikaa tai väärää. Mutta jos tämä on ainoa tapa, jolla pömpöistä puhutaan, levitetään me mielikuvaa, että pömppö on epätoivottu tai ainakin ehdottoman tilapäinen ominaisuus.


Mun vatsa pömpöttää, ei raskauskilojen tai turvotuksen takia vaan ihan vaan koska. Joskus se pömpöttää vähän enemmän, joskus vähän vähemmän, aina kuitenkin jonkin verran.

Pyöreälle vatsalle ei tarvitse olla mitään selvitystä. Pömppöjä voi olla, vaikket olisikaan raskaana tai synnyttänyt, vaikket kärsisikään turvotuksesta tai suolisto- tai ruoansulatusongelmista tai yhtään mistään. Pömppö saattaa olla geneettinen tai ruoalla ja rakkaudella kasvatettu. Pömppö EI ole automaattinen merkki ylipainosta tai epäterveellisistä elämäntavoista, mulla on ollut pömppövatsa vaikka BMI:t näyttivät alipainoa. Pömpön ei tarvitse hävitä tai ilmaantua. Vatsa voi pömpöttää ihan ilman syytä ja koko ajan. Ja kaikista tärkeintä, sitä ei tarvitse koskaan pahoitella tai häpeillä. Ihan totta. Sun ei tarvitse KOSKAAN pyytää omaa kehoasi anteeksi. 


Se on ihan ok, jos joskus itse koet epävarmuutta omasta vartalostasi ja pömpöstäsi, niin tunnen minäkin. Kenenkään muun ei kumminkaan pitäisi aiheuttaa sulle noita tunteita. Kanna pömppöäsi siis ylpeydellä, selittelemättä ja häpeilemättä. Sun keho on sen ansainnut.


Lue myös:

sunnuntai 17. tammikuuta 2021

Enää en aio laihistella

Mä olen tottunut laihistamaan kuvissa. Mä olen tehnyt sitä niin kauan kuin muistan, ainakin koko kahdeksanvuotisen blogiurani ellen pidempäänkin. Eikä laihistelu ole aina rajoittunut pelkkiin kuviin, siitä on tullut niin vankka tapa, että saatan arjessa vetää vatsaa sisään ihan huomaamattanikin. Kaikki mun pömpön takia.

Pienikokoisuudestani huolimatta mulla on aina ollut (ainakin omasta mielestäni) pieni pömppö, joka viimeisen vuoden aikana on kasvanut jälleen lihomisen myötä. Lihominen ei ole kuitenkaan kasvattanut tätä epävarmuutta pömppöni suhteen, sillä olin ihan yhtä epävarma, ellen jopa epävarmempi, 25 kiloa sitten kuin olen nyt. 

Joten aina kun kamera kuvaa, vatsa vedetään sisään. Kaikki muut ovat kuvissaan niin kauniita ja hoikkia, en mä kehtaa julkisesti läskejäni esitellä. Hoikempi on kauniimpi, tasainen vatsa on viehättävämpi kuin möykkykasa, eikö niin?

Ei ole niin. On ihan totta, että kuvissa ja somessa kaikki tuntuvat olevan niin atleettisia eikä mun kaltaisia möykkymahoja ole missään. Stereotyyppisillä pluskoonkin naisilla vatsa tuntuu olevan sileä ja jäävän rintoja kapeammaksi, kenelläkään ei tunnu olevan tällaista synnynnäistä neljännen kuun vauvamahaa. Vaikka somessa ne neljännen kuun "niin isot" vauvamahatkin tuntuvat jäävän mulle kakkoseksi.

Tämä kaikki ei kuitenkaan tarkoita, tai ainakaan pitäisi tarkoittaa, sitä, ettei näille möykkymahoille olisi sijaa somessa. Sen sijaan olen yrittänyt muuttaa ajatusmaailmaani siihen, että ehkä se on juuri mun tehtävä näyttää myös toisenlaista vartaloa. Mä olen kokenut, ettei mun vartaloni ole sopiva, koska kaikki mitä itse olen nähnyt ovat olleet erilaisia, yhdenlaisia. Kollektiivinen ajatusmaailma muuttuu sillä, että tuodaan kaikki muu näkyväksi.

Monelle tässä oli varmasti pitkä lista kliseitä ja itsestäänselvyyksiä, mutta itseni kannalta pyrin aloittamaan tällä muutosta. Tulevaisuuden kuvissa tahdon tuoda enemmän näkyviin mun ihan rehellistä vartaloa, pömppöineen ja möykkyineen. Tietenkin mahat ovat siitä kummallisia otuksia, että päivästä ja vuorokaudenajasta ja kuun asennosta riippuen ne näyttävät erilaiselta, vaatetuksesta tietenkin puhumattakaan. Ja kuten ehkä näistäkin kuvista saattaa huomata, ei laihistelu ole ihan yhtä helppoa, kun mua on vähän enemmän. Mutta eipä se mitään haittaakaan. Pakon edessä laihistelu saattaa olla todella tukalaa joskus, joten miksi sellaista harrastaakaan. Tahdon oppia rakastamaan ja arvostamaan omaa kehoani enemmän juuri sellaisena kuin se on ilman kommervenkkejä.

Jos teillä on omia pömppötarinoita tai muita kokemuksia ulkonäköpaineisiin tai kehopositiivisuuteen liittyen, olisi ihan mahtava kuulla niitä kommenttikentässä tai vaikka Instagramin yksityisviesteissä! Ollaan yhdessä se muutos, jota maailma kaipaa. ♥️

Mä katson näitä kuvia itsestäni, joissa annan mahamöykkyjeni näkyä peittelemättä. Ja arvatkaa mitä? Mä näytän ihan helvetin hyvältä.

Lue myös nämä:

Liity lukijaksi tästä!

torstai 26. marraskuuta 2020

Kun vaatteet eivät enää mahdu päälle

Mulla on ollut mielessä aihe, josta olen halunnut postata ainakin viimeiset puoli vuotta. Olen suunnitellut tätä postausta, muotoillut sanakäänteitä, mutten koskaan saanut aikaiseksi istua alas ja kirjoittaa. Kyse on mun kehosta, mun painosta ja painon lisääntymisestä. Siis lihomisesta.

Disclaimer jokaiselle tämän tekstin lukijalle: Sinä olet upea. Juuri sinä. Olet kaunis ja arvokas omassa kehossasi, oli se millainen tahansa. Puhun tekstissä omasta kehonkuvastani, vartalostani, numeroista ja vaatekoista, puhun omista tuntemuksistani, omista kokemuksistani, itsestäni, miten suhtaudun itseeni. En tahdo kenenkään kokevan, että esimerkiksi joku kehon ominaisuus, vaa'an lukema tai vaatekoko olisi parempi tai huonompi. Jos tämä on sulle herkkä aihe, on täysin ok lopettaa lukeminen tähän. Olet ihana. ♥️

Ensimmäisen kerran kirjoitin mun kehonkuvasta 19-vuotiaana. Muistelin kuulemiani raskausuteluita, jotka olivat alkaneet jo mun ollessa 13-vuotias, ja pohdin identiteettikriisiä, kun pitkäksi aikaa vakiintunut neljäkymmentäviisi kiloa olikin noussut viiteenkymmeneenneljään.

Vuosi sitten kesällä 21-vuotiaana jatkoin tuota pohdintaa, kun viidestäkymmenestäneljästä oltiin siirrytty jo viiteenkymmeneenyhdeksään, ostin uimapuvun koossa 38 ja mietin, että miten nyt, kun huolehdin elämäntavoistani ehkä paremmin kuin koskaan, alkaa paino nousta.

Nuo elämäntavathan mulla ovat aina olleet huonot. En ole osannut syödä ja liikunta on ollut pelkkää kidutusta. Viime vuoden keväällä onnistuin muutaman viikon verran pitämään yllä saliharrastusta, mutta muuten olen tyytynyt juoksemaan kiireessä metroon ja sen jälkeen keskittymään viisi minuuttia pelkkään onnistuneeseen hengittämiseen.

Aina mulla on myös ollut pieni pömppömaha, ilmeisesti hyvinkin huomattava sellainen noiden useiden vauvakyselijöiden mukaan. Siksi en koskaan mieltänyt itseäni varsinaisesti hoikaksi, mutta ehdottomasti pienikokoiseksi. Totuin siihen, että kauppojen vaatteet olivat lähes aina liian isoja ja istuvia farkkuja oli mahdoton löytää.

Nyt ollaan vuodessa 2020 ja ylämäki on jatkanut jatkumistaan, siis numeroiden puolesta. Tällä hetkellä vaaka näyttää noin kuuttakymmentäseitsemää kiloa. Numeroillahan ei kuitenkaan ole mitään väliä, ne näyttävät vain pienen osan totuutta.

Nyt olen nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni siinä pisteessä, että huomaan painonnousuni muutenkin kuin numeroista. Kesän 2019 suosikkishortsit eivät mahtuneet tänä kesänä päälle enää ollenkaan. Itse asiassa lähes mun kaikki kesään sopivat alaosat osoittautuivat tänä vuonna liian pieniksi. Housut kiristivät ja lempihameen vetoketju ei enää mennyt kokonaan kiinni. Lempparimuumipaitakin passitettiin kasan pohjimmaiseksi, koska se ei enää mahtunut. Sama meno jatkui syksyllä, kun mikään mun takeista ei enää mahtunut päälle, vaan puristi epämiellyttävästi. 

Paljaat reidet hinkkaavat saman tien ikävästi yhteen, tissihiki on todellinen ongelma, ja siinä missä ennen mulla oli pari pientä raskausarpea lantiolla, ulottuvat ne nykyään pitkin reisiä pohkeisiin asti. Koronakevään myötä tauolle jäänyt rintsikoiden käyttö teki muutamassa viikossa jo tehtävänsä.

Mulla on tästä kaikesta ristiriitaiset ajatukset. Mä voin hyvin, olen terve eikä noussut paino vaikuta elämääni negatiivisesti. Arjessa olen tyytyväinen kehooni, tunnen itseni kauniiksi tai jopa seksikkääksi. Sovituskopissa tuo kaikki taas kääntyy päälaelleen, kun kerta toisensa jälkeen tuntuu, ettei mulle sopivia vaatteita yksinkertaisesti tehdä. Somessa ja kadulla ihastelen kauniita hoikkia ihmisiä, jotka käyttävät upeita vaatteita, jotka eivät koskaan toimisi mun päällä. Fyysinen kunto mulla on heikko, niin kuin se on mun koko elämäni ollut. 

Eniten mua ehkä huolettaa juuri se sama ajatus, kuin viime vuonnakin. Että nyt lihominen ei haittaa, mutta entä jos se vain jatkuu ja jonain päivänä olen oikeasti ylipainoinen, niin että painoni vaikuttaa negatiivisesti terveyteeni ja hyvinvointiini? Se tuntuu mulle tällä hetkellä, pienikokoisen ihmisen identiteetillä, hyvin epätodennäköiseltä. Mutta mitä jos?

Olen nyt yrittänyt tällä ajatuksella pitää itsestäni vielä vähän parempaa huolta. En enää elä pelkällä pastalla ja muutenkin yritän syödä suhteellisen terveellisesti. Kävelen lähes kaikkialle, koska mulla on siihen mahdollisuus. Mun ruokarytmit ovat kuitenkin kuraa ja vähäinenkin arkiliikunta on kadonnut mun elämästä tämän vuoden aikana sattuneesta syystä. 

Kaikesta tästä huolimatta mulla on hyvä olo kehossani. Mulla on söpöjä vaatteita joissa musta tuntuu hyvältä. Tässä istuessani mulla on ketterä, hyvinvoiva ja hoikka olo. Aina kun katson kuvia itsestäni muutaman vuoden takaa, huomaan, että olen nyt paitsi vähän isompi, myös omaan silmään paremman näköinen. 

Mä aion jatkaa tästä samasta aiheesta vielä toisessa postauksessa, niin paljon mulla on sanottavaa. Tässä oli nyt kuitenkin tämänkertainen avautuminen, joka on lähes koko vuoden pyörinyt mulla mielessä. Olen vähän isompi ja säännöllisesti kriiseilen asiasta ja kadehdin ihmisiä, joiden vartalon saamiseen multa puuttuu paitsi tarvittavat geenit myös ennen kaikkea tarvittava itsekuri. Olen kuitenkin myös terve onnellinen omassa kehossani ja tyytyväinen ulkonäkööni. Voisi olla paljon huonomminkin. Nyt on hyvä olla just mä.

Lue myös nämä:


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

maanantai 23. syyskuuta 2019

Meikittä koko kansan edessä

Joku teistä saattoikin huomata, että juttu, johon mua oltiin haastateltu, ilmestyi tänään Ylen nettisivuilla. Juttu käsitteli alkoholia ja alkoholittomuutta, nuorten juomisen vähenemistä ja kuitenkin edelleen tapahtuvaa alkoholittomuuden kyseenalaistamista. Mä kirjoitin samoista aiheista blogiin viime vuoden keväällä, ja tuota artikkelia varten jaoin omia kokemuksiani siitä, millaista on olla alkoholiton juovassa yhteiskunnassa. Mä saatan palata aiheeseen vielä myöhemmin, ehkä täällä tai sitten Instan storyjen puolella. Nyt kuitenkin haluan lyhyesti puhua toisesta asiasta, joka mulla liittyi tähän haastattelukokemukseen.

Mä sain siis sähköpostiini haastattelupyynnön keskiviikkoiltapäivänä, ja haastattelu toteutettiin heti torstaina päivällä. Viestin lukiessani olin odottamassa pianotuntiani, jonka jälkeen äiti tuli hakemaan minut luokseen yöksi. Torstaiaamulla mulla oli heti aamusta sitten menoa, ja sovittiinkin haastatteluajankohta heti siihen perään. Mä en päässyt siis käymään ollenkaan kotona haastattelukutsun ja varsinaisen haastattelun välissä, jonka tajusin heti viestin saadessani. Mikä ajatus mulle tuli mieleen melkein heti tuota viestiä lukiessani? "Apua, mulla ei ole meikkejä mukana!"

Mä olen monen monta kertaa kirjoittanut luonnollisuudesta ja kauneudesta ja siitä, miten itsevarmuuden pitäisi koostua muustakin kuin ulkoisista tekijöistä ja miten meikittömyyden ei tarvitsisi olla outoa tai hävettävää tai aiheuttaa ihmisessä itsessään epämukavuutta. Mä olen sitä niin julistanut, mutta silti kompastun itse ihan niihin samoihin ajatuksiin. 

Enkä mä usko, että tässä tilanteessa olisin ainoa, jolle tulisi nämä epävarmuudet mieleen. Mun meikitön naamani ilmestyisi kuitenkin Suomen suurimman uutismedian fiidiin koko valtakunnan katseltavaksi. Kyllähän silloin olisi ihan kiva näyttää edes jokseenkin nätiltä.

Kuva: Katriina Laine / Yle

Juuri näiden ajatusten takia mä totesin, että on jälleen kerran aika haastaa itsensä ja lähteä maailmalle ylpeänä ja meikittömänä. Rehellisesti sanottuna ei mulla oikeastaan ollut vaihtoehtojakaan, olisin joko voinut turhasti hankaloittaa suunnitelmia käymällä kaupoilla tai hakemassa meikkini kotoa, tai kieltäytyä koko hommasta sen takia, etten päässyt tälläytymään.

Lopulta mulla oli väsynyt, meikitön naama, eriparisukat ja housut, joita käytän muutaman kerran vuodessa. Mun ulkoinen olemus olisi siis ollut täysin eri, jos olisin rauhassa päässyt valmistautumaan haastatteluun kotona. Olisiko sillä kuitenkaan ollut loppujen lopuksi mitään väliä? Eipä oikeastaan. 

Ensinnäkin, tällä kriisillä oli mitään merkitystä ainoastaan mun pään sisässä. Toiseksi, ihmiset joita en tunne vilkaisevat tuota kuvaa ehkä kerran ja sen jälkeen unohtavat koko homman. 

Mä rakastan meikkaamista ja ulkonäölläni leikkimistä. Mä en kuitenkaan koskaan halua kokea luonnollista ulkonäköäni huonommaksi tai kelvottomammaksi, tai määritellä itseäni vaihtoehtoisen ulkonäön perusteella. Me ollaan täysin samoja ihmisiä huolimatta siitä, miltä me juuri sinä päivänä  näytetään. Me saadaan kulkea ja elää päiväämme täysissä tällingeissä tai ilman huulirasvaakaan tai ihan millä tahansa välimuodolla, eikä sen tarvitse vaikuttaa siihen, miten muut näkevät meidät eikä liioin siihen, miten me näemme itsemme. 

Mä kirjoitin tästä aiheesta ihan oman postauksensa jo melkein pari vuotta sitten (ja se on edelleen yksi omia lemppareitani), joten sen sijaan, että rupeisin kiertelemään ja kaartelemaan ja keksimään uusia tapoja sanoa samaa asiaa, lainaan vain itseäni:

Jos sä heräät aamulla tunteella, että on vaan pakko meikata ennen kuin voi lähteä ulos, ja ajatus meikittömästä naamasta herättää sussa jonkinasteista epävarmuutta, jätä ne meikit suosiolla pois. Haasta itsesi ja muistuta itseäsi, että maailma näyttää ihan samalta naturellinakin. Kukaan ei synny tälläytyneenä eikä siitä luopuminen edes päiväksi vaikuta kenenkään ihmisarvoon pätkän vertaa, ei huonompaan eikä parempaan. Äläkä jätä meikkaamista siksi, että joku muu näkee että pystyt siihen. Tee se itsesi vuoksi. Ei me ketään muuta varten täällä eletä.

Ja niin mä valitsin haastaa itseni ja lähteä tähän uuteen kokemukseen meikittä. Koska ei sillä loppupeleissä ole oikeasti mitään väliä.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Mikä onkaan se ihannepaino?

Muistatteko tämän postauksen? Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa täysin avoimesti omasta kehonkuvastani. Suurin epävarmuuden aiheuttajani on aina ollut enemmän tai vähemmän pömpöttävä vatsani. Lisäksi tuon postauksen julkaisun aikaan olin huomannut lihoneeni noin vuoden sisään lähes kymmenen kiloa (käyn niin harvoin vaa'alla, että tarkkoja aikamääreitä on mahdotonta arvioida), ja vaikka itse painon lisääntymisessä ei mitään pahaa ollutkaan, piti mun omaksua uusi viisikymmentäneljäkiloisen identiteetti vanhan neljäkymmentäviisikiloisen tilalle. No, ei se lopulta ollut niin vaikeaa, olinhan kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan virallisestikin normaalipainoinen ja lukemakin jämähti alle viidenkymmenenviiden muutamaksi vuodeksi.


Jokin aika sitten kävin taas huvikseni puntarilla. 59,8. Mitä, eikä, eikö se riitä, että kerran jo ensimmäinen numero muuttui nelosesta vitoseksi, pitääkö nyt mennä jo kutosen puolelle? Identiteettikriisi iski jälleen.

Toki mistään valtavasta järkytyksestä ei ollut tälläkään kertaa kyse, olenhan edelleen terve ja normaalipainon lukemissa, eikä numeroilla ole mitään tekemistä oman hyvinvoinnin kanssa. Ja olinhan huomannut lihoneeni. Uusia raskausarpia on ilmestynyt reisiin ja vanhat rintsikatkin meinaavat jäädä tiukoiksi, ostin uimapuvunkin koossa 38 koska 36 ei yksinkertaisesti mahtunut päälle. Kaverin kanssa myös naureskeltiin, että nyt kun mä jotenkin olen onnistunut parantamaan omia elintapojani, säännöllistämään syömistäni, nukkumaan ainakin melkein riittävästi ja vähentämään herkuttelua, alkaa painoa kertyä - eikö sen pitäisi mennä juuri toisin päin?


Myöhemmin tajusin, että ehkä kyse on nimenomaan siitä. Koko lapsuuteni olin alakäyrillä, lukiossa 45 kilon molemmin puolin taulukoiden mukaan alipainoinen. Kouluarkeen liittyi jäätävä stressi ja kiire, aikaa ei ollut nukkumiselle eikä syömiselle joten aina oli nälkä ja väsymys ja piti mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Kirjoitusten jälkeen tuo kaikki helpotti. Ehkä silloin mun keho pääsi vuosien jälkeen todella levähtämään ja keräämään varastoja.

Oli syy mikä tahansa, 16 kilon painonnousu kuudessa vuodessa tuntuu paljolta, onhan se yli kolmannes mun painosta lukioon mennessä. Levinneet reidet ja vatsa ahdistavat housuostoksilla, ja samalla mietin, mitä jos suunta onkin ylöspäin, ja jokin päivä herään oikeasti ylipainoisena?

Sitten tein ehkä parhaan mahdollisen jutun itseni kannalta: rupesin taas vaihteeksi selailemaan valokuvia juuri noilta lukioajoilta. Vaikka silloin en sitä samalla lailla nähnytkään, kyllä sen näin jälkikäteen huomaa, miten hoikka tuolloin olin. Terve olen aina ollut, mutta silti ero on valtava.


Noita kuvia katsellessa tajuan, miten tyytyväinen loppujen lopuksi olenkaan omassa kehossani. Että vaikka välillä kriiseilen ja keskityn epäkohtiin, on näin hyvä olla eikä peilikuvakaan aina erityisen pahalta näytä. Mä pidän siitä, miltä mä näytän. Joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän, mutta silti. Ja edelleen kaikista tärkeimmin olen terve, mun keho toimii pitää musta huolta enkä enempää voisi toivoakaan.

Ehkä voidaan taas jättää kriiseilyt hetkeksi ja mennä nauttimaan elämästä niissä kokoa suuremmissa uikkareissa.

Lue myös nämä:


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

keskiviikko 20. maaliskuuta 2019

Kuinka tyytyväinen olet kehossasi? -testi: mun oikeat vastaukset

Yksi päivä törmäsin internetsejä illalla selatessani Ilonan kehosuhdetestiin, joka lupasi kuudella kysymyksellä selvittää vastaajan suhteen omaan kehoonsa. Koska mulla ei myöhään sunnuntai-iltana ilmeisesti ole parempaakaan tekemistä, tein mä testin ja katsastin kysymykset läpi (tämä oli siis sen jälkeen, kun olin testannut, mikä kamala ruoka olisin: ilmeisesti majoneesi).

Jopa sillä olettamuksella, ettei netin itsetuntemustestit ole lähtökohtaisestikaan mitään laatukastia, oli tämä testi mulle täydellinen pettymys. Jokaiseen kuuteen kysymykseen oli kaksi vaihtoehtoa. Nuo molemmat ajatukset pohjautuivat siihen ajatukseen, ettei kukaan tässä maailmassa oikeasti voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa tai ulkoiseen olemukseensa, vaan toiset ovat vaan parempia sietämään virheitä. Mua rupesi ärsyttämään sen verran, että halusin tulla esittelemään tänne tuon testin kysymykset, ja sen, miten mä oikeasti vastaisin niihin.


KUINKA TYYTYVÄINEN OLET KEHOSSASI?

1. Muut ympärilläsi murehtivat painoaan ja kehoaan. Miten reagoit?

a) Liityt keskusteluun, koska kropassasi on piirteitä, joista et pidä. (niin, itseään ryhmässä mollaaminen kun on niin trendikästä)

b) Pysyt hiljaa, tai sitten yrität piristää tuttaviasi kehumalla heidän hyviä puoliaan. ("hei rakas, ei se haittaa että sulla on vähän pulleat nilkat, kun sulla on noin upea tukka!")

c) Todennäköisesti totean heidän olevan upeita tyyppejä, joilla ei ole mitään syytä hävetä tai harmitella: me ollaan kaikki erinäköisiä ja -mallisia, ja kunhan paino ei merkittävästi haittaa terveyttä tai hyvinvointia, ei sille tarvitse pahemmin antaa painoarvoa (no pun intended). Sitä paitsi more often than not, muut harvemmin edes huomaavat tai ainakaan jaksavat kiinnostua siitä jenkkakahvan poikasesta, joka meinaa aiheuttaa sulle harmaita hiuksia (joita sulla ei myöskään ole, don't worry).


2. Kun katsot itseäsi peilistä, mihin huomiosi kiinnittyy?

a) Piirteisiin, joista et pidä tai jooiden haluaisit muuttuvan.

b) Siihen, miltä näytät juuri nyt: onko vaatteissasi lemmikinkarvoja, onko hampaissasi jotain... (eli ainoa vaihtoehto peiliin katsoessa on löytää jotain valitettavaa?)

c) Saatan hymyillä ja huomata, miten silmäni syttyvät. Saatan jäädä ihan liian pitkäksi aikaa ihailemaan sen päiväistä meikkiluomusta: terävää kulmakarvaa, hohtavaa poskiluuta, onnistunutta cut creasea tai upeasti rajattuja huulia. Joskus tietenkin väsyttää, naama kukkii ja hiukset ovat sekaisin ranskiksella. Silloinkin pyrin hymyilemään ja etsimään jotain, mikä miellyttää silmää. Kauniita asioita on kivempi katsella.


3. Some ja perinteinen media ovat täynnä "täydellisiä" vartaloita? (miksi tuossa kohtaa on kysymysmerkki, miksi?) Mitä ajattelet niistä?

a) Tiedät, että ne eivät ole realistisia, ja yrität olla kiinnittämättä niihin liikaa huomiota.

b) Ne samanaikaisesti kiehtovat ja saavat sinut tuntemaan olosi riittämättömäksi. (jälleen oletetaan, että jokaisen kuuluu kärsiä valtavista ulkonäköpaineista Victoria's Secret -mallien kuvia katsoessaan)

c) Media ja mainokset ovat täynnä tietynlaisia vartaloita. Ne näyttävät ainakin tietyiltä piirteiltään tosi hyviltä, mutta ovat kaukana mun niin sanotusta "haavevartalosta". Upeakroppaisia ihmisiä tulee tietysti vastaan, mutta tiedostan, että se on todennäköisesti yhdistelmä geenejä ja ankaraa työtä, eikä mun ole ollenkaan varaa vertailla itseäni heihin. Onneksi somessa ja muualla nykyään näkyy kaikennäköisiä ja -kokoisia ihmisvartaloita, eikä meitä samalla lailla opeteta enää ajattelemaan, että yksi olisi parempi kuin muut. 


4. Mitä ajattelet vanhenemisesta?

a) Uskot, että oikein syömällä, hyvin liikkumalla ja ihoa hoitamalla voit pysyä nuorekkaan näköisenä.

b) Tärkeintä on, että pysyisit terveenä ja mahdollisimman toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään.

Näissä vastausvaihtoehdoissa oli sentään jotain järkeä, kerrankin! B-vaihtoehto on luonnollisesti lähellä omaa ajatusmaailmaani. Mä en totta puhuen ihan hirveästi ajattele vanhenemista ja eläkepäiviäni, olen vielä niin nuori, että ne tuntuvat todella kaukaisilta. Välillä kuitenkin herään ja tajuan, että elämäntavoillani musta tuskin tulee virkeää ysikymppistä, joka kokkailee lapsenlapsenlapsilleen herkkuaterioita ja kävelee kolme kilometriä vesijumppaan. Toivon kuitenkin pitkää ja ennen kaikkea tervettä ja onnellista elämää. Olen välillä kyllä myös miettinyt, miltä näytän kymmenen, kolmenkymmenen tai kuudenkymmenen vuoden päästä jopa kauhistellen, mutta edelleen siitä on turha näin 21-vuotiaana saada hermoromahdusta.


5. Hartiasi ovat jumissa ja niskaasi jomottaa ikävästi. Mitä teet?

a) Luotat siihen, että illan joogatunti auttaa. Ja jos ei auta, niin ainahan voit mennä hierojalle.

b) Syöt särkylääkettä ja toivot, että jos et kiinnitä vaivaan huomiota, se häipyy aikanaan.

c) Olen todennäköisesti nukkunut huonossa asennossa, kantanut painavaa reppua ympäri kaupunkia tai unohtunut viideksi tunniksi tietokoneelle katsomaan "vain sen yhden videon", niin kuin hyvin monena päivänä elämässäni. Pyörittelen hartioitani ja vannon meneväni hierojalle sitten joskus.


6. Joku kysyy tai jossain kysytään painoasi, kuinka vastaat?

a) Pyöristät lukua hieman alaspäin, koska pelkäät oikean painosi olevan "liikaa".

b) Et punnitse itseäsi usein, mutta pystyt antamaan melko tarkan arvion, koska tunnet kehosi.

c) Mä en omista vaakaa ja punnitsen itseni ehkä muutaman kerran vuodessa, joten en oikeasti tiedä. Luku on viime vuosina ollut kuitenkin jossain 52-55 kilon paikkeilla, joten tuskin se siitä on hirveästi muuttunut. Vielä lukioaikoina mun paino oli jossain 43 ja 47 kilon välillä, kunnes syystä X olin jossain vaiheessa lihonut sen noin 8 kiloa. Vähän oli outoa huomata, kun paino olikin siitä vanhasta tutusta, missä se oli vuosikausia ollut, noussut seuraavan kymmenluvun yli, mutta hei, me ollaan eläviä ihmisiä ja tietenkin meidän vartalot muuttuvat aikaa myöten. Eikun anteeksi, olisiko mun ollut tarkoitus jotenkin häpeillä mun painoani?


Mä tiedän, että meidän ihmisten joukossa on monia, jotka painivat ulkonäköpaineiden ja itsetunto-ongelmien kanssa, eikä mun ole tällä postauksella tarkoitus ollenkaan väheksyä heidän ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Mä olen kuitenkin aiemminkin puhunut blogissani siitä, miten se itsensä haukkuminen ja vähättely on niin vahva normi, ettei positiivista ajattelua tai itsensä kehumista itsessään osata tehdä tai hyväksyä. Se, että ainoat vaihtoehdot, vaikkakin kärjistetyt, ovat joko inhota itseään vähän tai inhota itseään paljon ei auta meitä oppimaan arvostamaan itseämme yhtään enempää. Tuon testin lopputuloksen mukaan mulla onkin melko hyvä tai jopa erinomainen suhde kroppaani, ja silti mulle annetaan neuvoja ja kehitysehdotuksia, miten parantaa kehosuhdettani ja sitä kautta itsetuntoani. "Hyvä, että sulla menee hyvin. Mutta muista, aina voisi mennä paremminkin!" Testin tekijöillä tuskin on ollut negatiivisia ajatuksia taustalla sitä tehdessään. Asenteet ovat kuitenkin syvällä eivätkä aina tiedostettuja, ja siksi musta on tärkeää tuoda tämä puoli esiin.


Mä en ole täysin tyytyväinen kroppaani. Mua ahdistaa rintsikoita tai aina vääränkokoisia farkkuja shoppaillessa, enkä koskaan kiipeä portaita ylös kotiini hengästymättä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi olla sinut itseni kanssa, ylpeä vartalostani ja kantaa sitä aivan niin kuin se olisi luonnollinen osa mun olemusta. Koska sitähän se on, luonnollista ja minä. Eikä se, että jopa itse tiedostan kuntoni tai fyysisen olemukseni voivan olevan parempi, tarkoita etten voisi olla tyytyväinen ja onnellinen omassa kehossani, ja yrittää tartuttaa samaa positiivista ajatusmallia myös muihin.

Kuinka tyytyväinen olen siis kehossani? Joinain hetkinä enemmän, joinain vähemmän. Kaiken kaikkiaan kuitenkin aivan tarpeeksi tyytyväinen.

Lisää aiheesta:

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)