tiistai 30. maaliskuuta 2021

Palmusunnuntai ja kovan onnen pajunoksat

Sunnuntaina vietettiin tosiaan palmusunnuntaita. Meillä ei virvota eikä virpojia käy ovellakaan, mutta silti tahdoin tänä vuonna ehdottomasti väsätä omaksi ilokseni virpovitsoja kotia koristamaan. Se ei ollutkaan sitten ihan niin yksinkertainen prosessi se! 

Torstaina päätin siis vakaasti, että minähän etsin käsiini pajunkissoja ja koristelen ne niin maan kauniisti, että niitä kelpaa ihailla osana sisustusta läpi ihan koko pääsiäisen kesän alkuun saakka. Perjantaina lähdin kiertämään keskustan kauppoja silkkipaperin tai kreppipaperin tai ihan minkä tahansa koristeen perässä. Kiersin Suomalaisen kirjakaupan, Tigerin, Saiturin pörssin ja kaksi Tokmannia, eikä mistään löytynyt yhtään mitään hommaan kelpaavaa. Aloin jo muodostaa luovaa suunnitelmaa tehdä ruusuja silkkipaperin sijaan sanomalehdistä tai lahjapaperista. Päätettiin kuitenkin lähteä vielä seuraavana päivänä katsomaan Prismasta, siellä kun netin mukaan pitäisi olla.

Keskustassa toisena haasteena oli se, etten tiennyt yhtään, mistä koko pajupuun edes löytäisin. Soittelin äidin kanssa ja sovittiin, että hän tuo mulle muutamat oksat, kun hän tiesi lähistöltä hyvän paikan. Lauantaiaamuna äiti sitten soitti mulle, että oli kyllä lähtenyt noita oksia hakemaan, mutta onnistunut paikan päällä vajoamaan lumihankeen ja kaatumaan ojaan. Äidille ei onneksi käynyt mitenkään, mutta ymmärrettävästi halusi keskeyttää mission ja lähteä kotiin siistiytymään ja toipumaan. 

Me sitten sovittiin, että käydään meidän Prisma-reissulla kiertelemässä lähialueita pajujen perässä. Prismasta löytyi silkkipaperit ihan sekunnissa, ja päästiinkin ajelemaan. Bongasin auton ikkunasta tasan yhden ruipelon pikku pajun tien risteyksestä ilman jalkakäytävää, ja palattiin sitten siihen hakemaan oksia kun ei muutakaan keksitty. Paikka oli hankala, en onneksi itse kaatunut ojaan mutta farkkuni kyllä kurasin. Sain napattua neljä suhteellisen pajunkissaista mutta erittäin yksinkertaista oksaa mukaani. Lähdettiin vielä toiseen paikkaan kiertämään, josko satuttaisiin löytämään lisää.

Ei löydetty. Homma nimittäin paranee: hetken päästä auto alkoi temppuilemaan huolestuttavasti. Pysähdyttiin, soitettiin huolto ja jäätiin odottelemaan. Kotiinpaluu venähti siinä sitten muutamalla tunnilla, kun selviteltiin huoltoasioita sun muita ja käytiin hakemassa korvaava peli tilalle. Meidän hengailupaikalla ei ollut edes pikaruokaloita lähellä ja olin jo kotoa lähtiessä nälkäinen, joten tallustin R-kioskille ja nälissäni ostin sitten vähän kaikkea.

Lopulta onneksi päästiin kotiin, saatiin ruoka nopeasti laitettua ja jäätiin makoilemaan loppuillaksi telkkarin eteen. Ryhdyin väsäilemään silkkipaperiruusuja ja tajusin, että sekin on ihan hullujen hommaa ja kaikki mun viritelmät tuntuivat näyttävän ihan kauheilta.

Seuraavana aamuna heräsin (liian) aikaisin ja lähdin töihin. Kotiin palatessani aurinko paistoi, teippasin tekemäni ruusut kiinni pajunoksiini ja totesin, että lopputuloksesta tuli oikeasti aika kaunis. Korjailin hieman aamulla väsättyjä pikameikkejä ja ei-niin-hehkeää hiuspehkoani, asetin kameran jalustaan ja otin kuvat, jotka olin suunnitellut hoitavani jo edellisenä päivänä. Kuvistakin tuli onneksi aika kivoja.

Nyt mulla on siis söpöt virpovitsat ikkunalaudalla kotia koristamassa ja yksi hullu tarina lisää kerrottavana. Selostin meidän epäonnisesta viikonlopusta jo sunnuntaina Instagramissa, mutta halusin tulla vielä kertomaan koko stoorin tänne blogin puolelle. Tämä on ehkä ennen kaikkea omaksi muistokseni, blogin avulla on niin ihanan helppo palata takaisin tämänkaltaisiin päiviin. Enkä mä myöskään voinut tunkea näitä kaikkia kuvia Instaan, hehe.

Viisi päivää pääsiäiseen, iik! Jos haluat lukea enemmän mun ajatuksia tulevasta pääsiäisestä ja menneiden pääsiäisten muisteloa, käy tsekkaamassa mun tänne kirjoittama blogipostaus.

Liity lukijaksi tästä!

tiistai 23. maaliskuuta 2021

Totuus Instagram-kuvien takana

Siis tiedättekö mitä, mä olen suunnitellut tätä postausta vaikka kuinka pitkään ja keksinyt tähän kaikkia hauskoja tarinoita, mutta nyt kun olen tässä aloittamassa kirjoittamista, en meinaa muistaa noista yhtäkään. Selasin kuitenkin äsken Instagram-tiliäni (käykää ottamassa @sannalovesfood seuraukseen jos ei vielä ole!) kevääseen 2017 saakka ja koitin napata sieltä kuvia, joiden taustalla olisi hauskoja tarinoita. Nyt siis kurkistetaan mun instakuvien kulissien taakse!

Alkuperäinen julkaisu täällä

Mulla oli visio ystävänpäiväteemaisesta sydänmeikistä. Meikki kuitenkin meinasi feilata, kuvista ei tullut yhtään mitään, meikkipöytä (ja puoli kämppää muutenkin mun säätämisen ohessa) oli ihan sekasorto ja oltiin jo valmiiksi myöhässä mun äidin luota. Sain lopulta kuvat otettua ja rupesin pohtimaan, viitsinkö lähteä sydämet naamassa. Päädyin sitten vessapaperilla pyyhkimään nuo pois ja nopeasti heitin puuteria päälle peittämään pahimmat punoitukset, haha!

Alkuperäinen julkaisu täällä

Mä olin nähnyt näitä lätäköiden heijastusten kautta otettuja kuvia aikaisemmin, ja aina olen tahtonut ottaa sellaisen itsekin, mutten koskaan tietenkään sitten tajua tai muista. Tällä kertaa huomasin kuitenkin mun perinteisellä auringonlaskukävelyllä, kun yksi kaveriporukka pysähtyi ottamaan samankaltaisia lätäkkökuvia. Mä jäin siinä sitten hengailemaan ja muka ihailemaan maisemia (toki sitäkin) ja odottelin, että he lähtivät ja olivat tarpeeksi kaukana, että pääsin sitten heidän jalanjäljissään ottamaan lätäkkökuvia, haha!

Alkuperäinen julkaisu täällä

Tämä oli ihan täydellinen tilannekuva, kun kesken kuvaussession piti riisua yksi kerrasto, että saisi vähän erilaista asua kuviin. Kuvia selaillessa kuitenkin tykästyin tähän, ja jemmasin sen talteen jotain oikein kylmää talvipäivää varten, jolloin tämän voisi hyvin kaivaa throwbackiksi. Ja niin tein!

Alkuperäinen julkaisu täällä

Näiden kuvien ottamisen jälkeen menin leikkaamaan pullaani kahtia ja pudotin toisen puolikkaan lattialle. Onneksi olin kuitenkin juuri siivonnut lattiat, joten viiden sekunnin säännöllä mentiin! Oli hyvä pulla.

Alkuperäinen julkaisu täällä

Tahdoin lumisadekuvia ja oon ihan älyttömän tyytyväinen, millaisia näistä tuli. Todellisuudessa oltiin jokaisen oton välissä ravistelemassa liikoja lumia pois mun hiuksista ja hanskat kastuivat. Ja siis olin tähän kyllä varautunut, mutta päädyin sitten lainaamaan varalapasiani palelevalle kuvaajalleni :D

Alkuperäinen julkaisu täällä

Tämä kuva otettiin uudenvuoden aikaan iltapäivästä, joten menin ikkunalaudalle maksimoidakseni luonnonvalon. Siinä kömpiessäni jalat koukussa polvi jotenkin niksahti, enkä saanut sitä ollenkaan suoristettua kun sattui niin kamalasti! Mulla aina välillä käy noin, sattuuko teille samoin? Siinä sitten yritin tuskissani saada jalkaa suoraksi, onnistuin, kipu helpotti. Ja koska mä oon mä niin vedin varmaan saman tien uusiksi koukkuun. Hehe.

Alkuperäinen julkaisu täällä

Siis tämä jos mikä oli farssi! Jälleen oltiin joulukuisessa iltapäivässä ja alkoi nopeasti olla jo tosi pimeää. Otin nämä kuvat yksin jalustan kanssa, ja koska mun teknologia ei ole ihan niin edistyksellistä kuin monella muulla, en mä nähnyt ollenkaan, mitä olin tekemässä ja kuvaamassa. Kauheassa kiireessä asettuessani kameran eteen läikytin sitten tuon mun kädessä olevan glögini päälleni ja valkoisille lakanoilleni. Siinä sitten onneksi saatiin kuvat pakettiin, kiskoin vastavaihdetun lakanan pois sängystä ja soitin hädässä äidille, mitä tehdä. Tahranpoistoaine loppui kesken kaiken ja lähdin siinä sitten hakemaan lähikaupasta Vanishia. Onneksi loppu hyvin kaikki hyvin, Vanish teki taikoja eikä lakanasta enää edes pysty sanomaan, mihin kohtaan siihen olisi kaatunut (mustikka)glögiä.

Alkuperäinen julkaisu täällä

Kuvaajani mielestä mulla oli puskapissa-asento (ehkä enemmän vielä muissa kuvissa kuin tässä kyseisessä). Oli tai ei, kuva pääsi blogin banneriksi saakka. Puskapissat kunniaan!

Alkuperäinen julkaisu täällä

Pitihän sitä kerrankin somehaasteeseen osallistua! Mä en omista bleiseriä enkä edes mustaa neuletakkia, joten tällä mentiin. Yritin saada semi-isoja tissejäni vähän siveellisemmiksi sivulle piiloon, ja tuolla neuletakin alla on ihan järjettömät kasat teippiä. Niitä ei ollut ihan niin kiva ottaa pois, heh. 

Alkuperäinen julkaisu täällä

Myös tällaisen lokaatiopeiliselfien olin halunnut ikuisuuden ajan ottaa, ja mökillä tahdoin lopulta toteuttaa! Harmi vaan, että ainoa peili meillä mökillä on tällainen mun naamaakin pienempi miniskidi, joka kaiken lisäksi oli semilikainen. Siinä rannassa sitten kastoin sammalta järveen ja yritin pyyhkiä suurimmat tahrat peilistä pois.

Alkuperäinen julkaisu täällä

Tämä on aika perinteinen: oltiin porukalla piknikillä (silloin kun maailma oli vielä normaali), ja pidettiin kaverin kanssa varmaan tunnin auringonlaskuphotoshootit. Muut siellä taustalla naureskeli meidän touhuille. Mutta hei, tuli ainakin kivoja kuvia!

Alkuperäinen julkaisu täällä

Näiden kuvien julkaisun jälkeen opin, miten julkaistaan kerralla useampi kuva ilman, että kaikki rajautuivat neliöiksi.

Alkuperäinen julkaisu täällä

Ja loppuun vielä klassikko: asetutaan selfietä varten sopivaan asentoon, ettei takana lojuvat tiskit näy.

Mikä näistä oli sun lemppari? Millaisia tarinoita sun kuvien takaa paljastuu?


Liity lukijaksi tästä!

torstai 18. maaliskuuta 2021

Ostin ensimmäiset farkut kahteen vuoteen

Mä olen etsinyt itselleni uusia sinisiä farkkuja aivan liian kauan. Selailin vanhoja blogipostauksia ja jo elokuussa 2018 puhuin uusien farkkujen hankinnasta. Farkkujen ostaminen on mulle kuitenkin totaalinen pain in the ass, sopivia ei löydy mistään! 

Mulla on lyhyet jalat, kapeat nilkat ja pömppömaha, joten kaupoista hyvin harvoin löytää mitään lähellekään istuvaa. Olen vaatinut mahdollisimman korkeaa vyötäröä (joka reilusti ylittäisi navan), runsaasti joustavaa istuvuutta, kapeita ja istuvia lahkeita ja juuri oikeaa sinistä väriä. Toki muiden upeita asuja katsellessa rupesin haaveilemaan myös ihanan rennoista mom jeanseista. Niissä kuitenkin tuo mun vaatima jousto puuttuu yleensä täysin, enkä ole yksinkertaisesti löytänyt paria, joka sopisi mun päälle.

Bikbokin Peachy-mallin farkkuja kokeilin päälle jo heti, kun ne ensimmäisen kerran tulivat kauppoihin. Malli oli paljon parempi moniin muihin verrattuna. Olisin silti kaivannut vyötäröön pari senttiä enemmän korkeutta  ja vähän kirkkaampaa sinistä väriä. Farkut jäivät kauppaan.

Pari kertaa olen sittemmin näitä samoja farkkuja palannut kokeilemaan. Aina mun mielipide on ollut sama: hyvä, muttei täydellinen. Ja kun en millään jaksaisi lähteä ostamaan ihan ok -farkkuja kaappini täytteeksi. Muutenkin musta tuntuu (enkä varmasti ole ainoa), että viimeistään vuoden 2020 aikana mun farkkujen käyttö on romahtanut. Olen suosinut mukavan rentoja housuja ja hameita, tavallisina kotipäivinä (eli melkein joka päivä) tyytynyt verkkareihin ja juoksupöksyihin, eivätkä ainoat käytössä olleet farkkuni enää sattuneesta syystä tuntuneet yhtä mukavalta päällä kuin eilen.

Pari viikkoa sitten kiertelin sitten kauppoja, näin yhden parin näitä alerekissä omassa koossani ja menin huvikseni sovittamaan. Ja siis kun on vuosien aikana sovittanut niin monet epämukavat farkut kuin minä, sitä todella hämmästyy sovittaessaan uusia farkkuja, jotka todella tuntuvat mukavalta ja hyvältä päällä, jotka sujahtavat jalkaan ja ovat kenties jopa miellyttävämmät päällä kuin ne farkut, jotka päällä saavuit kauppaan. Edelleen vyötärö olisi voinut olla korkeampi, lahje kapeampi ja väri sinisempi. Olin kuitenkin kaivannut sinisiä farkkuja vaatekaappiin jo vuosia ja nämä ovat selvästi korkeammat kuin esimerkiksi tällä hetkellä käytössä olevat mustat farkkuni (Vero Modan Sophiat). Niinpä farkut lähtivät mukaan (ja uusi pehmoinen collegepaita).

Eniten olen innoissani siitä, että voin taas ihan huoletta käyttää mustia yläosia näiden uusien farkkujen kanssa, kokomusta kun harvemmin on mun juttu. Mä jotenkin rakastan mustan paidan ja sinisen farkun yhdistelmää! Intoilinkin näiden oston jälkeen, että vihdoinkin pääsen mätsäämään mun Snapchatin bitmojin kanssa, jolle laitoin mustan t-paidan ja siniset housut vuosia sitten, haha! Lisäksi nyt on ihanaa, että pahimmat pakkaset ovat väistyneet ja olen voinut näitä jopa käyttää, kun en oikein tykkää tiukkojen farkkujen alle sukkiksia tai legginsejä kerrostaa.

Ai vitsi, en olekaan vuoteen kirjoittanut ihan rehellistä asupostausta, enkä tiedä olenko tätä lajia koskaan osannut. Ainakin tämä on mulle mainio väylä omaan tapaani hölöttää, selitellä kaikkea ja intoilla pikkujutuista. Onko teidän joukossa samanlaisia vai meneekö tämä kaikki ihan yli hilseen? :D

Aurinkoista päivää/iltaa/yötä/aamua just sulle, missä ikinä oletkaan ja milloin ikinä tämän luetkaan ♥️

Liity lukijaksi tästä!

sunnuntai 14. maaliskuuta 2021

Jokainen pömppö on arvokas

Näin yhtenä päivänä Instagramissa kelan, joka todella puhutteli mua. Sen sanoma oli äärimmäisen tärkeä ja iski kohtaan, jota olen itsekin joskus voivotellut. Niinpä tahdoin tulla tänne jatkamaan keskustelua. Kelan on julkaissut @make_love_not_diets ja pääset katsomaan sen tästä linkistä.

Somessa tulee vastaan paljon erilaisten kehojen ylistystä ja kehopositiivisuutta, mikä itsessään on ihana asia. Mä esimerkiksi olen monesti puhunut omasta pömppövatsastani ja sen aiheuttamista epävarmuuden fiiliksistä. Monesti näissä somessa leviävissä julkaisuissa kuitenkin korostuu sama näkökulma, että kehon "erilaisuus", tässä tapauksessa se pömpöttävä maha, on jollain tavalla poikkeus tavallisesta, tilapäistä ja jonkin aiheuttamaa. Vatsan pömpötystä selitellään raskaudella (käynnissä olevalla tai taakse jääneellä), turvotuksella tai muuten epätoivottuna piirteenä, josta aktiivisesti yritetään päästä eroon, jotta päästään taas joskus kesäkuntoon. 

Missään näissä ei itsessään ole mitään vikaa tai väärää. Mutta jos tämä on ainoa tapa, jolla pömpöistä puhutaan, levitetään me mielikuvaa, että pömppö on epätoivottu tai ainakin ehdottoman tilapäinen ominaisuus.


Mun vatsa pömpöttää, ei raskauskilojen tai turvotuksen takia vaan ihan vaan koska. Joskus se pömpöttää vähän enemmän, joskus vähän vähemmän, aina kuitenkin jonkin verran.

Pyöreälle vatsalle ei tarvitse olla mitään selvitystä. Pömppöjä voi olla, vaikket olisikaan raskaana tai synnyttänyt, vaikket kärsisikään turvotuksesta tai suolisto- tai ruoansulatusongelmista tai yhtään mistään. Pömppö saattaa olla geneettinen tai ruoalla ja rakkaudella kasvatettu. Pömppö EI ole automaattinen merkki ylipainosta tai epäterveellisistä elämäntavoista, mulla on ollut pömppövatsa vaikka BMI:t näyttivät alipainoa. Pömpön ei tarvitse hävitä tai ilmaantua. Vatsa voi pömpöttää ihan ilman syytä ja koko ajan. Ja kaikista tärkeintä, sitä ei tarvitse koskaan pahoitella tai häpeillä. Ihan totta. Sun ei tarvitse KOSKAAN pyytää omaa kehoasi anteeksi. 


Se on ihan ok, jos joskus itse koet epävarmuutta omasta vartalostasi ja pömpöstäsi, niin tunnen minäkin. Kenenkään muun ei kumminkaan pitäisi aiheuttaa sulle noita tunteita. Kanna pömppöäsi siis ylpeydellä, selittelemättä ja häpeilemättä. Sun keho on sen ansainnut.


Lue myös:

perjantai 12. maaliskuuta 2021

Rahapäiväkirja 4: Opiskelijan tulot ja menot helmikuussa 2021

Lue myös: Rahapäiväkirja 1, rahapäiväkirja 2 ja rahapäiväkirja 3

Pitkästä aikaa rahapäiväkirjaa! Olen listannut kuukauden kaikki tuloni ja menoni ja jakanut blogissa jo kolme kertaa aikaisemmin, edellisen kerran maaliskuulta 2020. Viimeisestä katsauksesta kaksi asiaa on muuttunut taloudessani merkittävästi: olen muuttanut astetta suurempaan ja näin myös kalliimpaan asuntoon, ja olen aloittanut uudessa työpaikasta, josta saan enemmän palkkaa. Helmikuussa päätinkin pitkästä aikaa kirjata ylös kaiken rahanmenoni ja summailla, miten mun menot kohtaavat tulot.

Noita kahta muutosta lukuunottamatta asiat menevät mun talouden suhteen pitkälti samalla tavalla kuin ennenkin. Suuret menot, kuten matkakortin, kotivakuutuksen ja sähkölaskun, maksan kerralla suuremmissa erissä, eikä yhtäkään näistä näy näissä helmikuun laskelmissa. Liittymä puolestaan mulla on edelleen äitini nimissä ja hän omasta tahdostaan maksaa edelleen mun puhelinlaskuni. 

En juuri tuhlaile, mutta mun rahatilanne takaa sen, ettei mun myöskään tarvitse laskea pennejä. Mä olen todella onnekas sen suhteen, ettei mun ole koskaan joutunut kituuttaa tai stressata rahan kulutusta. Tilipäivänä menee rahaa aina suoraan myös säästöön, ja tuo samainen äiti mielellään tukee mua esimerkiksi satunnaisten kauppareissujen tai tiettyjen suurempien menojen kanssa. Olen läpi yliopiston tehnyt töitä opintojen ohella, ja mulla on alueen tasoon nähden erittäin edullinen vuokra.

Kyselin Instassa, kiinnostaisiko teitä ennemmin päiväkohtainen seuranta siitä, mihin mun rahat kuluvat, vai laajempi katsaus esimerkiksi ruoka- tai vapaa-ajan menoihin. Kaikki vaihtoehdot saivat teiltä tasaista kannatusta, joten molempi parempi ja katsotaan kummallakin tavalla!

Ruokakauppa

Tänä vuonna olen pyrkinyt karsimaan päivittäisiä kauppareissuja ja sen sijaan suunnittelemaan useampia ruokia etukäteen niin, että voin keskittää ruokaostokset noin kertaan viikossa. Tässä olen suhteellisen hyvin pysynyt, ja olenkin noin kerran viikossa tehnyt isot ruokaostokset ja tarpeen mukaan käynyt välissä täydennysostoksilla. Kertasummat ovat kasvaneet (miten pienellä ihmisellä voi mennä kerrallaan 65 euroa kauppaan...), mutta aikaisempia listauksia vertaillessa ei kokonaissumma ole juuri muuttunut. Helmikuussa taisin ehkä kerran käydä kaupassa niin, että äiti maksoi, en kyllä muista varmasti. Kokkaan ja syön lähes kaikki ateriat itse kotona, noin puolet ajasta teen kahdelle hengelle. Isot ostokset teen vaihdellen S-marketissa ja Lidlissä.

Helmikuussa ruokakauppaan meni yhteensä 213,44 €.

Ravintolat

Syön ulkona tai tilaan kotiin ruokaa varmasti viikottain. Yleensä nämä ovat juuri niitä kertoja, kun näen äitiä, jolloin hän maksaa meidän ruoat. Helmikuussa tilasin itse kotiin ruokaa kerran kahdelle ihmiselle, kun laiskotti ja teki mieli hemmotella, muuten en rahojani ravintolaan sijoittanut. Eikun sijoitinhan, ostin nimittäin laskiaispullat lähileipomosta. Voin nyt jo sanoa, että maaliskuun osalta tämä kohta näyttäisi kovin erilaiselta, hehe.

Helmikuussa ravintoloihin meni yhteensä 35 €.

Suoraveloitukset

Helmikuussa tililtä lähti maksu niin Netflixistä, Spofitysta ja Discovery +:sta, lisäksi 5 dollarin kuukausilahjoitus Orphan Kitten Clubille. Näiden lisäksi mulla on myös Disney+-tilaus, jonka maksoin syksyllä vuodeksi. Mulla on pääsy katselemaan myös Viaplayta, CMorea ja Ruutu +:aa, mutta näistä mun ei tarvitse maksaa itse.

Helmikuussa suoraveloituksiin meni 33,27 €.

Shoppailut

Helmikuussa tuli jonkin verran osteltua sitä sun tätä. Suurin yksittäinen ostos oli lippu Nightwishin (toivottavasti) toukokuussa järjestettävälle virtuaalikeikalle, mutta sekin oli 26 euron hinnallaan äärettömän huokea normaalikeikkalippuun verrattuna. Helmikuuhun mahtui myös yksi Ikea-reissu, H&M:stä ostin tarjouslakanat ja Lindexistä rintaliivit hajonneiden tilalle. Cittarista ja Tokmannilta tuli ostettua muun muassa lankoja ja kosmetiikkaa.

Helmikuussa shoppailuun meni 118,36 €.

Muut menot

Näiden lisäksi kuittasin vielä yliopiston kirjaston myöhästymismaksut.

Helmikuussa muihin menoihin meni 2,90 €.

Pakolliset laskut

Kuten yllä sanoin, suurin osa mun pakollisista, toistuvista menoista menee suuremmissa erissä eikä niitä tullut helmikuussa makseltua. Siispä ainoa pakollinen lasku helmikuulle oli vuokra.

Tulot

Helmikuussa sain asumistuen, opintorahan ja tammikuun palkan.

HELMIKUUN MENOT YHTEENSÄ: 899,13 €
HELMIKUUN TULOT YHTEENSÄ: 1401,44

Siinä oli helmikuun 2021 rahatilanne! Kuun tulot nousivat selkeästi korkeammalle kuin edellisissä katsauksissa, ja sille on kaksi selittävää tekijää. Koska mun vuokra on noussut tässä välissä, saan mä myös korkeampaa asumistukea. Lisäksi nykyään saan tosiaan enemmän palkkaa kuin aiemmasta työpaikastani. Mun tuntipalkka itsessään ei ole merkittävästi korkeampi. Mulla on kuitenkin nykyään vakiona kahdeksan tunnin työvuorot (kun ennen jäivät usein minimiin neljään tuntiin) ja säännöllisesti myös sunnuntaivuoroja, ja muutenkin nykyisellä tessillä saan paremmin lisiä kuin ennen. 

Menot sen sijaan ovat pysyneet hyvinkin samana edellisiin katsauksiin verrattuna, toki tässä kuussa ei ollutkaan mitään sen suurempia hankintoja tai ostoksia. Ja koska en juuri tuhlaile, voin huoletta laittaa vähän enemmän rahaa esimerkiksi siihen ruokaan (ruoka on ihana asia). Lisäksi laitoin säästöön isomman summan rahaa kerralla, kun tilin tilanne sen mahdollisti.

Ja koska te toivoitte myös päiväkohtaista katsausta, laitan sen tähän vielä mukaan! Se on kuitenkin helppo skipata, jos se ei juuri sua kiinnosta.

1.2. Asumistuki ja opintoraha tulivat tilille. Ostin uuden vihon ja rintaliivit sekä käväisin kaupassa ostamassa Koskenlaskijaa ja mangon (haha).

2.2. Maksoin vuokran.

3.2. Kävin isoilla ruokaostoksilla ja palautin pullot. Pullorahaa en laskenut yllä mukaan tuloihin, vaan menoissa huomioin sen lopullisen kauppasumman, josta tuo pulloraha oli jo vähennetty.

4.2. Ostin kaksi laskiaispullaa leipomosta.

5.2. Ostin lipun Nightwishin virtuaalikeikalle.

6.2. Ikea-reissu (tänne ei onneksi mennyt kuin kaksikymppiä), Netflix ja Spotify tililtä.

7.2. Kävin Tokmannilla ostamassa hygieniatuotteita ja lankoja.

10.2. Pieni täydennyskauppareissu lähi-Alepassa.

11.2. Isompi kauppareissu Lidlissä ja motivaatioherkkuja Alepasta, Orphan Kitten Clubin suoraveloitus tililtä.

14.2. Hedelmätäydennyskauppareissu Lidlissä.

15.2. Kävin Cittarissa ostamassa poskipunan ja Tokmannilla sukkalangan.

16.2. Tilattiin Woltin kautta ruokaa kotiin Siipiweikoilta.

19.2. Palkka. Ostin H&M:ltä lakanat. Isommat ruokaostokset LIdlissä, Discovery+ tililtä.

22.2. Maksoin yliopiston kirjaston myöhästymismaksut.

24.2. Isommat ruokaostokset S-marketissa.

26.2. Alepasta eväslounas seuraavaksi päiväksi töihin. Thai cube, mikäpä muukaan.


Mihin sun taloudessa kuluu eniten rahaa?

Liity lukijaksi tästä!

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Mitä minulle merkitsee olla nainen

Kun mä olin lapsi, kiitin onneani siitä, että olin tyttö. Päivittäinen parranajo tuntui niin työläältä urakalta. Sitten mun kuukautiset alkoivat ja perspektiivi muuttui.

No mutta ihan tosissaan, musta on aina ollut ihanaa olla tyttö. Mun oli helppo olla tyttö, tyttöys oli mulle ominaista. Olin ehkä suhteellisen perinteinen tyttö. Olin luova, fiksu ja tarkkaavainen, tykkäsin nukeista ja meikeistä ja mielikuvitusleikeistä ja ruoanlaitosta ja vauvoista. Lapsena tuntui, että pojat olivat kuin toiselta planeetalta riehumisineen ja väkivaltaleikkeineen. 

Tietynlainen sukupuolijaottelu ja -roolitus oli siis aina olemassa ja selvä. Koskaan en kuitenkaan kokenut, että olisin millään tavalla huonommassa asemassa sen takia, että olin tyttö, ehkä jopa päinvastoin. Kaikki auktoriteetit ja menestyneet ihmiset mun ympärillä oli naisia. Kuuntelin naisten tekemää musiikkia, mun opettajat olivat naisia, ja suurimman osan lapsuudestani elin aikaa, jolloin meillä Suomessa oli naispresidentti. Mulle naiseus oli aina täynnä mahdollisuuksia.

Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä paremmin olen luonnollisesti ymmärtänyt, miten etuoikeutettu tyttönä ja naisena olen ollut näiden kokemuksieni ja ajatusteni suhteen. Ehkä eniten tämä fiilis konkretisoituu juuri nyt tätä kirjoittaessa. Mulla on suomalaisena 1990-luvulla syntyneenä tyttönä aina ollut niin turvallinen olo, etten osannut pienempänä edes kuvitella sukupuoleni olevan jonkinlainen huonontava tekijä. On kerta toisensa jälkeen pysäyttävää ajatella, millaista luksusta tämä on ja miten aivan liian monella kokemus on täysin päinvastainen.

En voi sanoa tähänkään päivään mennessä, että olisin joutunut kokemaan olevani heikommassa asemassa sen takia, että olen nainen. Toki elän edelleen aikamoisessa naiskuplassa. Opiskelen äärimmäisen naisvaltaista alaa enimmäkseen naisten ohjauksessa, työskentelen naispuolisten esimiesten alaisuudessa osastolla, jossa kaikki mun kollegani ovat naisia, ja somessa kaikki vastaantulevat vaikuttajat tuntuvat olevan naisia.

Tästä mun elämänmittaisesta naiskuplasta itsestään on kyllä saattanut olla ehkä jopa haittaa, yhdistettynä lapsuuden (ja edelleen nuoruudenkin) kokemuksiin ärsyttävistä pojista. En ole koskaan juuri ollut tekemisissä tai ystävystynyt poikien kanssa, enkä tähänkään päivään asti osaa olla yhtä luontevasti poikien kanssa tekemisissä kuin tyttöjen. Sain mun ensimmäiset miespuoliset ystävät, siis sellaiset ihan oikeat ystävät, vasta yliopistossa, ja heidän kanssaan opettelin navigoimaan hämmennystä siitä, millaista on oikeasti hengailla kaveripoikien kanssa. Eniten tässä onkin tullut huomattua ulkopuolisten sukupuolistereotypioita: omasta perheestä lähtien olen saanut kuulla kysymyksiä ja kommentteja siitä, että kai tytöillä ja pojilla on pakko jotain sutinaa olla, jos he hengailevat yhdessä ja viihtyvät toistensa seurassa. Arvatkaa mitä? Ei ole.

Ajauduin ehkä hieman pois raiteilta, mutta omaa naiseutta pohtiessani on minun, naisen, suhtautuminen miehiin todella olennaisessa asemassa. Sillä vaikka en esimerkiksi koulu- tai työelämässä ole koskaan kokenut olevani heikompi tai huonompi siksi, että olen nainen, miesten läheisyydessä asia on kovasti toinen. Ja nimenomaan tuntemattomien miesten. Mua ahdistaa, jos miespuolinen henkilö lähestyy mua somessa. Mua pelottaa julkisilla paikoilla päihtyneiden miesten läheisyydessä. Tietenkin päihtyneet ihmiset ovat sukupuolesta riippumatta ahdistavia ja epämiellyttäviä. Mutta siinä missä jos humalainen nainen istuu viereeni metrossa, ärsyynnyn yleensä korkeintaan kiusallisista keskustelunpoikasista. Mutta jos kyseessä on humalainen mies, alan mielessäni varautumaan epätoivottuihin kommentteihin, kosketuksiin tai johonkin paljon pahempaan. Voin tietenkin puhua ainoastaan omasta puolestani ja omista kokemuksistani, mutta itse naisena joutuu aina tietyissä tilanteissa pelkäämään uhriksi joutumista.

Mua harmittaa, miten tämä postaus meni näin syville vesille. Kunpa voisin jättää tuonkin pohdinnan pois. Jatketaan kuitenkin vielä iloisemmilla aiheilla.

Yksi mun lempiasioitani naiseudessani on se, että mulla on ainakin teoriassa mahdollisuus biologiseen äitiyteen. En voi kuvitellakaan, miten ihanaa olisi joskus saada kasvattaa elämä sisälläni, ruokkia omaa lastani kehollani, kärsiä ja rakastaa uudella ulottuvuudella. Mä en koskaan ole ollut raskaana eikä perheen perustaminen kuulu vielä lähivuosien suunnitelmiin, joten vielä en voi tietää, onko lastensaanti oman kehoni kautta mulle helppoa tai edes mahdollista. Musta on kuitenkin ihanaa kuulua niihin ihmisiin, joille se on ainakin teoriassa lähtökohtaisesti mahdollista. Äitiys on yksi maailman upeimmista asioista ja todella odotan ja toivon, että pääsen jokin päivä kokemaan sen itse, tavalla tai toisella. Ja jos näin tapahtuu, aion lastani rakastaa ja opettaa hänelle, että maailma on hänelle avoin sukupuolesta riippumatta.

Mä olen ollut naisena todella onnekas, onnekkaampi kuin todella moni muu. Maailmassa on vielä ihan älyttömän paljon tehtävää naisten oikeuksien ja tasa-arvon eteen ja niin monia kohtuuttomia vääryyksiä, ja etenkin viime aikoina uutisia ja keskustelua seuratessa tuntuu, että otetaan pelkkää takapakkia. Onneksi maailmaan mahtuu kuitenkin koko ajan enemmän myös mahtavia, rohkeita ja kantaaottavia naishahmoja, jotka uskaltavat ottaa härkää sarvista ja vaatia enemmän. Kaiken kurjuuden ja sorron keskellä mä olen optimistinen ja uskallan toivoa, että tulevat sukupolvet jatkuvasti oppivat edeltäjiensä virheistä ja rohkeasti tekevät muutoksia kohti parempaa maailmaa ja ihmiskuntaa.

Hyvää naistenpäivää juuri sinulle, joka tätä päivää vietät. ♥️

Seuraavaksi suosittelen lukemaan muun muassa tämän Sinin mahtavan naistenpäiväpostauksen! Jaan Instassa lisää muiden tärkeitä ja herätteleviä julkaisuja päivän teemaan liittyen. Ja jos sulla on mielessä jokin mahtava naiseuteen liittyvä postaus, artikkeli tai somejulkaisu, jaa se kommentteihin!

Liity lukijaksi tästä!

lauantai 6. maaliskuuta 2021

Vuosi etänä

Viime viikolla tuli kuluneeksi vuosi mun viimeisestä luennosta lähiopetuksessa. Vuonna 2020 kolmas opetusperiodi päättyi helmikuun viimeisellä viikolla, tuolla viikolla mulla oli vielä kaksi luentoa ja yksi tentti. Maaliskuun ensimmäisellä viikolla oli taukoviikko, jonka vietin rennosti kotona siivoillen, tentteihin lukien ja kavereiden kanssa hengaillen. Nukuin aamuisin pitkään ja söin joka päivä lounasta yliopistolla. Maaliskuun toisella viikolla alkoi nelosperiodi ja mun viikon ainoa luento oli peruttu muistaakseni opettajan jonkun menon takia. Myöhemmin tuolla viikolla koko yliopisto siirtyi etäopetukseen.

Ja näin ollaan nyt jatkettu vuoden verran, eikä loppua vähään aikaan näy. Viime kevät oli aika pehmeä lasku koko hommaan. Mulla ei tosiaan ollut enää tuossa vaiheessa muita kursseja tai luentoja kuin kandin proseminaari, eli olisin joka tapauksessa opiskellut enimmäkseen kotona itsenäisesti. Proseminaariluennot sovellettiin nopealla aikataululla etäkaavaan, ja tavallaan luentokeskusteluista tuli jopa rennompia, kun voitiin joustaa tavallisista aikatauluista.

Syyskuussa alkoikin sitten täysipäiväinen etäopiskelu. Neljästä kuuteen luentoa viikossa oman tietokoneen ääressä. Opettajien monologeja, yhteistä keskustelua ja breakout roomeja vaihtelevalla menestyksellä.

Olenkin sanonut jo aikaisemmin, mutta mä olen loppujen lopuksi todella tykännyt etäluennoista ja tottunut tähän uuteen normaaliin todella nopeasti. Musta on kiva, että voin aamulla rauhassa syödä aamupalaa ja valmistautua samalla kun seuraan luentoa. Zoom-puheluiden aikana mä piirtelen, meikkailen, kokkailen, neulon sukkia, siivoan ja teen vaikka jos mitä. Mikki ja kamera kiinni ei tarvitse pelätä häiritsevänsä ketään ja pystyy itse keskittymään paremmin, kun ei tarvitse vain istua hiljaa paikoillaan. Eikä mun tule edes selailtua puhelinta juuri tunneilla, kun puuhailen kaikkia muita juttuja. Voisin siis sanoa, että keskityn jopa paremmin näillä etäluennoilla.

Tässä vaiheessa olen tosiaankin tottunut niin täysin tähän uuteen etäilyyn, etten osaa edes kuvitella paluuta vanhaan malliin. Saa tosin nähdä, ehdinkö enää ikinä pääsemään luentosaliin opettajien lurituksia kuuntelemaan. Ensi vuonna on suunnitelmien mukaan mun viimeinen opiskeluvuosi, ja Helsingin yliopisto on jo ilmoittanut järjestävänsä syksyn opetuksen ensisijaisesti etänä.

Välillä kaipaan mahdollisuutta päästä vaikka kirjastoon pänttäämään omaa neljää seinää karkuun, ja viimeistään nyt on saanut huomata, miten suuri helpotus Unicafen lounaat ovat olleet. Ja siis onhan se oikeasti sääli, jos koko loppuopiskeluaika menee etänä, siinä vaiheessa etäilyä olisi ollut melkein puolet koko yliopistoajastani. Olen lukenut ja kuullut paljon muiden opiskelijoiden kokemuksia, joilla ei ole yhtä positiiviset fiilikset tästä kaikesta ja voin olla todella kiitollinen, etten koe oman mielenterveyteni tai opintojeni kärsineen tästä muutoksesta. Voin kuitenkin kuvitella, miten eri aloilla tai esimerkiksi peruskouluissa ja toisen asteen oppilaitoksissa tilanne on konkreettisestikin aivan eri.

Koen, että meillä opettajat ovat onnistuneet ottamaan tämän erikoisen tilanteen huomioon ja luomaan toimivia ratkaisuja etäluentojen järjestämisessä. Sovelletaan, käydään paljon yhteistä keskustelua ja pidetään jaloittelutaukoja luentojen keskellä. Ja siis mun luonteelle on ihan parasta, ettei enää tarvitse jännittää ja stressata viittaamista, vaan on täysin okei ja jopa suositeltavaa vaan spontaanisti ryhtyä puhumaan, kun keksii jotain sanottavaa.

Mä olen viime aikoina kirjoitellut enemmänkin tästä etäopiskeluarjesta ja yliopisto-opiskelusta ylipäätään, ja olette ilmeisesti tykänneet! Jos teillä on joku näkökulma, josta tahtoisitte lukea, otan mielellään ideoita toteutukseen!

Opiskeletko sä tällä hetkellä etänä? Miten sä olet sopeutunut muutokseen? Entä miten teidän opettajanne ovat pärjänneet?

Kuvissa talven vakkariasu! Marraskuussa ostettu uusi talvitakki, jota suunnittelin käyttäväni lämpimämmillä talvikeleillä mutta joka on pitänyt läpi talven ja paukkupakkastenkin lämpimänä, uusi iso ja pehmoinen collegepaita, joka on päällä monta kertaa viikossa, ja vanhat kengät, joista pohja lähtee irti ja jolle vihdoinkin sain muutama viikko sitten ostettua korvaajat.

Niin ja psst..! Huomenna sunnuntaina olen mukana ONL:n Insta-livessä puhumassa nuorten vaikuttamismahdollisuuksista. Jos kiinnostaa, tule seurailemaan @onlry1943-kanavalle kello 17.30.


Lue myös:

"Ai mitä sä opiskelet?"

Etäopiskelijan my day

Etäopiskelun rutiinit

Lukio vs. yliopisto


Liity lukijaksi tästä!