Kun mä olin lapsi, kiitin onneani siitä, että olin tyttö. Päivittäinen parranajo tuntui niin työläältä urakalta. Sitten mun kuukautiset alkoivat ja perspektiivi muuttui.
No mutta ihan tosissaan, musta on aina ollut ihanaa olla tyttö. Mun oli helppo olla tyttö, tyttöys oli mulle ominaista. Olin ehkä suhteellisen perinteinen tyttö. Olin luova, fiksu ja tarkkaavainen, tykkäsin nukeista ja meikeistä ja mielikuvitusleikeistä ja ruoanlaitosta ja vauvoista. Lapsena tuntui, että pojat olivat kuin toiselta planeetalta riehumisineen ja väkivaltaleikkeineen.
Tietynlainen sukupuolijaottelu ja -roolitus oli siis aina olemassa ja selvä. Koskaan en kuitenkaan kokenut, että olisin millään tavalla huonommassa asemassa sen takia, että olin tyttö, ehkä jopa päinvastoin. Kaikki auktoriteetit ja menestyneet ihmiset mun ympärillä oli naisia. Kuuntelin naisten tekemää musiikkia, mun opettajat olivat naisia, ja suurimman osan lapsuudestani elin aikaa, jolloin meillä Suomessa oli naispresidentti. Mulle naiseus oli aina täynnä mahdollisuuksia.
Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä paremmin olen luonnollisesti ymmärtänyt, miten etuoikeutettu tyttönä ja naisena olen ollut näiden kokemuksieni ja ajatusteni suhteen. Ehkä eniten tämä fiilis konkretisoituu juuri nyt tätä kirjoittaessa. Mulla on suomalaisena 1990-luvulla syntyneenä tyttönä aina ollut niin turvallinen olo, etten osannut pienempänä edes kuvitella sukupuoleni olevan jonkinlainen huonontava tekijä. On kerta toisensa jälkeen pysäyttävää ajatella, millaista luksusta tämä on ja miten aivan liian monella kokemus on täysin päinvastainen.
En voi sanoa tähänkään päivään mennessä, että olisin joutunut kokemaan olevani heikommassa asemassa sen takia, että olen nainen. Toki elän edelleen aikamoisessa naiskuplassa. Opiskelen äärimmäisen naisvaltaista alaa enimmäkseen naisten ohjauksessa, työskentelen naispuolisten esimiesten alaisuudessa osastolla, jossa kaikki mun kollegani ovat naisia, ja somessa kaikki vastaantulevat vaikuttajat tuntuvat olevan naisia.
Tästä mun elämänmittaisesta naiskuplasta itsestään on kyllä saattanut olla ehkä jopa haittaa, yhdistettynä lapsuuden (ja edelleen nuoruudenkin) kokemuksiin ärsyttävistä pojista. En ole koskaan juuri ollut tekemisissä tai ystävystynyt poikien kanssa, enkä tähänkään päivään asti osaa olla yhtä luontevasti poikien kanssa tekemisissä kuin tyttöjen. Sain mun ensimmäiset miespuoliset ystävät, siis sellaiset ihan oikeat ystävät, vasta yliopistossa, ja heidän kanssaan opettelin navigoimaan hämmennystä siitä, millaista on oikeasti hengailla kaveripoikien kanssa. Eniten tässä onkin tullut huomattua ulkopuolisten sukupuolistereotypioita: omasta perheestä lähtien olen saanut kuulla kysymyksiä ja kommentteja siitä, että kai tytöillä ja pojilla on pakko jotain sutinaa olla, jos he hengailevat yhdessä ja viihtyvät toistensa seurassa. Arvatkaa mitä? Ei ole.
Ajauduin ehkä hieman pois raiteilta, mutta omaa naiseutta pohtiessani on minun, naisen, suhtautuminen miehiin todella olennaisessa asemassa. Sillä vaikka en esimerkiksi koulu- tai työelämässä ole koskaan kokenut olevani heikompi tai huonompi siksi, että olen nainen, miesten läheisyydessä asia on kovasti toinen. Ja nimenomaan tuntemattomien miesten. Mua ahdistaa, jos miespuolinen henkilö lähestyy mua somessa. Mua pelottaa julkisilla paikoilla päihtyneiden miesten läheisyydessä. Tietenkin päihtyneet ihmiset ovat sukupuolesta riippumatta ahdistavia ja epämiellyttäviä. Mutta siinä missä jos humalainen nainen istuu viereeni metrossa, ärsyynnyn yleensä korkeintaan kiusallisista keskustelunpoikasista. Mutta jos kyseessä on humalainen mies, alan mielessäni varautumaan epätoivottuihin kommentteihin, kosketuksiin tai johonkin paljon pahempaan. Voin tietenkin puhua ainoastaan omasta puolestani ja omista kokemuksistani, mutta itse naisena joutuu aina tietyissä tilanteissa pelkäämään uhriksi joutumista.
Mua harmittaa, miten tämä postaus meni näin syville vesille. Kunpa voisin jättää tuonkin pohdinnan pois. Jatketaan kuitenkin vielä iloisemmilla aiheilla.
Yksi mun lempiasioitani naiseudessani on se, että mulla on ainakin teoriassa mahdollisuus biologiseen äitiyteen. En voi kuvitellakaan, miten ihanaa olisi joskus saada kasvattaa elämä sisälläni, ruokkia omaa lastani kehollani, kärsiä ja rakastaa uudella ulottuvuudella. Mä en koskaan ole ollut raskaana eikä perheen perustaminen kuulu vielä lähivuosien suunnitelmiin, joten vielä en voi tietää, onko lastensaanti oman kehoni kautta mulle helppoa tai edes mahdollista. Musta on kuitenkin ihanaa kuulua niihin ihmisiin, joille se on ainakin teoriassa lähtökohtaisesti mahdollista. Äitiys on yksi maailman upeimmista asioista ja todella odotan ja toivon, että pääsen jokin päivä kokemaan sen itse, tavalla tai toisella. Ja jos näin tapahtuu, aion lastani rakastaa ja opettaa hänelle, että maailma on hänelle avoin sukupuolesta riippumatta.
Mä olen ollut naisena todella onnekas, onnekkaampi kuin todella moni muu. Maailmassa on vielä ihan älyttömän paljon tehtävää naisten oikeuksien ja tasa-arvon eteen ja niin monia kohtuuttomia vääryyksiä, ja etenkin viime aikoina uutisia ja keskustelua seuratessa tuntuu, että otetaan pelkkää takapakkia. Onneksi maailmaan mahtuu kuitenkin koko ajan enemmän myös mahtavia, rohkeita ja kantaaottavia naishahmoja, jotka uskaltavat ottaa härkää sarvista ja vaatia enemmän. Kaiken kurjuuden ja sorron keskellä mä olen optimistinen ja uskallan toivoa, että tulevat sukupolvet jatkuvasti oppivat edeltäjiensä virheistä ja rohkeasti tekevät muutoksia kohti parempaa maailmaa ja ihmiskuntaa.
Hyvää naistenpäivää juuri sinulle, joka tätä päivää vietät. ♥️
Seuraavaksi suosittelen lukemaan muun muassa tämän Sinin mahtavan naistenpäiväpostauksen! Jaan Instassa lisää muiden tärkeitä ja herätteleviä julkaisuja päivän teemaan liittyen. Ja jos sulla on mielessä jokin mahtava naiseuteen liittyvä postaus, artikkeli tai somejulkaisu, jaa se kommentteihin!
