Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkilökohtaista. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste henkilökohtaista. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. heinäkuuta 2021

Sinkkuus ei ole se huonompi vaihtoehto

Näin tällä viikolla Instagramissa, kun Tuuli kirjoitti upean tekstin sinkkuudesta ja parisuhteista. Halusin heti osallistua keskusteluun, aiheesta kun tuli yhdessä vaiheessa puhuttua kavereiden kanssa enemmänkin.


Muutama vuosi sitten olin sinkku, ja ehkä onnellisempi kuin koskaan sen astisessa elämässäni. Mulla oli söpö oma koti, jossa asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin ja sain luoda itselleni omannäköistä arkea. Mulla oli mielenkiintoiset opinnot, jotka toki luonnollisesti enemmän tai vähemmän säännöllisesti hajottivat, mutta tuntuivat silti juuri omilta. Mulla oli valtavan upeita ystäviä, myös uusia ihania sellaisia, vaikka en olisi aiemmin uskonutkaan ystävystyväni enää kenenkään kanssa, varsinkaan näin syvästi.

Yhden ystävän kanssa toki meidän säännöllinen keskustelunaihe oli, miten ihanaa olisi, jos joskus olisi joku ihminen, jota halia, pussata ja rakastaa. Joku jolle olisit kaikista tärkein ja jonka kanssa saisit onnellisena jakaa elämää. Sellaista perushaaveilua ja vaaleanpunaisten taivaiden maalailua. Mietittiin, millaisten tyyppien kanssa päädyttäisiin lopulta yhteen, vai päädyttäisiinkö ollenkaan.


Samalla me todettiin, että emme tahdo seurustella vain seurustelun vuoksi, eikä varsinaisesti edes lähteä etsimään ketään. Me todettiin, että vaikka seurustelu olisi kivaa, ei meidän elämä sinkkuina ole yhtään sen huonompaa tai vähäarvoisempaa. Että jos löydetään kiva tyyppi, johon rakastutaan, olisi se ihanaa. Jos ei, niin olisi silti ihanaa.

Sittemmin löysin juuri tällaisen ihanan ihmisen. Silti edelleen mun ajatukset ovat samanlaiset. Kyllä, olen äärimmäisen rakastunut ja tässä vaiheessa ajatus hänestä luopumisesta on vähintäänkin kauhistuttava.


Silti en koe, että mun elämä olisi ollut jotenkin merkittävästi huonompaa aiemmin. Tai että se olisi, jos en koskaan olisi tähän parisuhteeseen päätynyt. Toisen osapuolenkin kanssa tämä tuli aiemmin tällä viikolla puheeksi, kun ryhdyttiin pohtimaan, että tarvitsemmeko toisiamme. Oltiin yhtä mieltä siitä, että jos joutuisimme eroamaan, olisi se paskaa. Mutta en mä pärjäisi elämässä yhtään tämän huonommin, vaikka en parisuhteessa olisikaan. Haluan toisen elämääni, hyvin suureen rooliin. En mä hänestä kuitenkaan ole riippuvainen, avuton ilman.


Parisuhde tekee musta onnellisen. Onnellinen olin kuitenkin jo sitä ennenkin.


Mikä on siis tämän kirjoituksen pointti? Älkää lähtekö hakemaan kumppania tai tyytykö kehen tahansa pelkän parisuhteen vuoksi, vain koska haluatte "jonkun". Lähtekää parisuhteeseen vasta, kun tai jos haluatte juuri sen yhden ihmisen. Jos sellaista ihmistä ei vastaan tule, on yksinelo aina parempi vaihtoehto kuin joku "pienempi paha".


Sinkkuudessa ei ole mitään hävettävää, vähäteltävää tai harmiteltavaa. Itseämme varten me täällä kuitenkin eletään.


Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?


Liity lukijaksi tästä!

lauantai 10. huhtikuuta 2021

Merkittävästä alipainosta lievään ylipainoon: mitä BMI oikeasti kertoo sinusta

Laskin yksi päivä pitkästä aikaa painoindeksini. Tiedän, että BMI kertoo vain osan totuutta ja ettei sen määritelmille ei kannata antaa liikaa painoarvoa. Halusin kokeilla täyttä uteliaisuuttani, vaikka tiesinkin jo etukäteen, mitä olisi luvassa. Laskuri näytti lievää ylipainoa.


On se tavallaan hurja tajuta, että tähän on tultu. Koko ikäni olen ollut pienikokoinen. Lapsuuden kasvoin alakäyrillä ja yläasteella sama BMI näytti merkittävää alipainoa. Aikuisuutta edetessä olen siirtynyt jatkuvasti kohti normaalipainoa, ylittänyt sen alarajan ja edennyt kohti ylärajaa.

Mua vähän huvittaa muistella, miten tuolloin yläasteella tai lukiossa terveydenhoitaja totesi (näennäisesti alipainoiselle mutta täysin terveelle) minulle, että mun painossa ei ole mitään vikaa sellaisenaan, mutta saisin huoletta lihoa vaikka 20 kiloa ja pysyisin silti edelleen normaalipainon rajoissa. Koko ajatus 20 kiloa painavammasta minusta tuntui täysin absurdilta, ihan niin kuin sellainen koskaan olisi mahdollista. Ja niin vaan tässä sitä ollaan, 25 kiloa painavampana.


Näiden 25 kilon aikana olen kasvanut (melkein) aikuiseksi, muuttunut ulkoisesti ja muuttunut sisäisesti. Tyyli on muuttunut ja vaatteet ovat jääneet pieneksi. Koko tämän ajan olen säännöllisen epäsäännöllisesti kriiseillyt vartalostani ja ulkonäöstäni, mutta koko tämän ajan olen ollut täysin terve.

Mitä tästä opimme? Vaa'an lukemat ja painoindeksit ovat ohjenuoria ja viitearvoja, mutta hyvinvointiin kuuluu niin paljon muutakin. Mun paino on lukion alun ja yliopiston välillä kulkenut 45 ja 70 kilon väliä ja painoindeksi on määrittänyt mua niin merkittävästi alipainoiseksi kuin lievästi ylipainoiseksikin. Koskaan mun paino ei kuitenkaan ole aiheuttanut mulle ongelmia.


Mä olen 70-kiloisena aivan yhtä hidas, huonokuntoinen ja kömpelö kuin 45-kiloisenakin. Mä vihaan edelleen liikuntaa täydestä sydämestäni, kuten olen koko elämäni vihannut, enkä sitä siksi harrastakaan. Suurin muutos ehkä on, että parantuneiden elämäntapojen vuoksi voin ja jaksan nykyään huomattavasti paremmin kuin lukiossa. Syön paremmin joskin epäsäännöllisesti, rakastan juustoa ja salaatteja.

Tähän painonnousun ulkonäköaspektiin liittyen aion vielä jossain vaiheessa kirjoittaa oman postauksensa (ja jakaa reilusti ennen- ja jälkeen -kuvia), joten en sitä tässä ala puimaan sen enempää.


Haluan vain päättää tämän toteamalla vielä kerran, että mun BMI:n vihjaama "ylipaino" tai "alipaino" ole itsessään vaikuttanut mun terveyteen tai hyvinvointiin millään tavalla. En koe olevani, siis edellä mainittujen asioiden kannalta, yhtään erilainen eri painossa. Joten muista sinäkin rakas tämä: Painoindeksi ei määritä sinua. Numerot eivät kerro koko totuutta. Sinä olet niin paljon enemmän kuin pelkkää matematiikkaa, joten älä anna tämän kaiken sokaista sinua. Keskity sun hyvinvointiin ja terveyteen, niin fyysiseen kuin henkiseenkin, ja pääset pitkälle.

(Niin ja for the record, näin pääosin edelleen S-koon vaatteita käyttävänä ja suhteellisen pienikokoisena ihmisenä ei kyllä yhtään tunnu ylipainoiselta.)

Olet ihana ❤

Liity lukijaksi tästä!

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Mitä minulle merkitsee olla nainen

Kun mä olin lapsi, kiitin onneani siitä, että olin tyttö. Päivittäinen parranajo tuntui niin työläältä urakalta. Sitten mun kuukautiset alkoivat ja perspektiivi muuttui.

No mutta ihan tosissaan, musta on aina ollut ihanaa olla tyttö. Mun oli helppo olla tyttö, tyttöys oli mulle ominaista. Olin ehkä suhteellisen perinteinen tyttö. Olin luova, fiksu ja tarkkaavainen, tykkäsin nukeista ja meikeistä ja mielikuvitusleikeistä ja ruoanlaitosta ja vauvoista. Lapsena tuntui, että pojat olivat kuin toiselta planeetalta riehumisineen ja väkivaltaleikkeineen. 

Tietynlainen sukupuolijaottelu ja -roolitus oli siis aina olemassa ja selvä. Koskaan en kuitenkaan kokenut, että olisin millään tavalla huonommassa asemassa sen takia, että olin tyttö, ehkä jopa päinvastoin. Kaikki auktoriteetit ja menestyneet ihmiset mun ympärillä oli naisia. Kuuntelin naisten tekemää musiikkia, mun opettajat olivat naisia, ja suurimman osan lapsuudestani elin aikaa, jolloin meillä Suomessa oli naispresidentti. Mulle naiseus oli aina täynnä mahdollisuuksia.

Mitä vanhemmaksi olen kasvanut, sitä paremmin olen luonnollisesti ymmärtänyt, miten etuoikeutettu tyttönä ja naisena olen ollut näiden kokemuksieni ja ajatusteni suhteen. Ehkä eniten tämä fiilis konkretisoituu juuri nyt tätä kirjoittaessa. Mulla on suomalaisena 1990-luvulla syntyneenä tyttönä aina ollut niin turvallinen olo, etten osannut pienempänä edes kuvitella sukupuoleni olevan jonkinlainen huonontava tekijä. On kerta toisensa jälkeen pysäyttävää ajatella, millaista luksusta tämä on ja miten aivan liian monella kokemus on täysin päinvastainen.

En voi sanoa tähänkään päivään mennessä, että olisin joutunut kokemaan olevani heikommassa asemassa sen takia, että olen nainen. Toki elän edelleen aikamoisessa naiskuplassa. Opiskelen äärimmäisen naisvaltaista alaa enimmäkseen naisten ohjauksessa, työskentelen naispuolisten esimiesten alaisuudessa osastolla, jossa kaikki mun kollegani ovat naisia, ja somessa kaikki vastaantulevat vaikuttajat tuntuvat olevan naisia.

Tästä mun elämänmittaisesta naiskuplasta itsestään on kyllä saattanut olla ehkä jopa haittaa, yhdistettynä lapsuuden (ja edelleen nuoruudenkin) kokemuksiin ärsyttävistä pojista. En ole koskaan juuri ollut tekemisissä tai ystävystynyt poikien kanssa, enkä tähänkään päivään asti osaa olla yhtä luontevasti poikien kanssa tekemisissä kuin tyttöjen. Sain mun ensimmäiset miespuoliset ystävät, siis sellaiset ihan oikeat ystävät, vasta yliopistossa, ja heidän kanssaan opettelin navigoimaan hämmennystä siitä, millaista on oikeasti hengailla kaveripoikien kanssa. Eniten tässä onkin tullut huomattua ulkopuolisten sukupuolistereotypioita: omasta perheestä lähtien olen saanut kuulla kysymyksiä ja kommentteja siitä, että kai tytöillä ja pojilla on pakko jotain sutinaa olla, jos he hengailevat yhdessä ja viihtyvät toistensa seurassa. Arvatkaa mitä? Ei ole.

Ajauduin ehkä hieman pois raiteilta, mutta omaa naiseutta pohtiessani on minun, naisen, suhtautuminen miehiin todella olennaisessa asemassa. Sillä vaikka en esimerkiksi koulu- tai työelämässä ole koskaan kokenut olevani heikompi tai huonompi siksi, että olen nainen, miesten läheisyydessä asia on kovasti toinen. Ja nimenomaan tuntemattomien miesten. Mua ahdistaa, jos miespuolinen henkilö lähestyy mua somessa. Mua pelottaa julkisilla paikoilla päihtyneiden miesten läheisyydessä. Tietenkin päihtyneet ihmiset ovat sukupuolesta riippumatta ahdistavia ja epämiellyttäviä. Mutta siinä missä jos humalainen nainen istuu viereeni metrossa, ärsyynnyn yleensä korkeintaan kiusallisista keskustelunpoikasista. Mutta jos kyseessä on humalainen mies, alan mielessäni varautumaan epätoivottuihin kommentteihin, kosketuksiin tai johonkin paljon pahempaan. Voin tietenkin puhua ainoastaan omasta puolestani ja omista kokemuksistani, mutta itse naisena joutuu aina tietyissä tilanteissa pelkäämään uhriksi joutumista.

Mua harmittaa, miten tämä postaus meni näin syville vesille. Kunpa voisin jättää tuonkin pohdinnan pois. Jatketaan kuitenkin vielä iloisemmilla aiheilla.

Yksi mun lempiasioitani naiseudessani on se, että mulla on ainakin teoriassa mahdollisuus biologiseen äitiyteen. En voi kuvitellakaan, miten ihanaa olisi joskus saada kasvattaa elämä sisälläni, ruokkia omaa lastani kehollani, kärsiä ja rakastaa uudella ulottuvuudella. Mä en koskaan ole ollut raskaana eikä perheen perustaminen kuulu vielä lähivuosien suunnitelmiin, joten vielä en voi tietää, onko lastensaanti oman kehoni kautta mulle helppoa tai edes mahdollista. Musta on kuitenkin ihanaa kuulua niihin ihmisiin, joille se on ainakin teoriassa lähtökohtaisesti mahdollista. Äitiys on yksi maailman upeimmista asioista ja todella odotan ja toivon, että pääsen jokin päivä kokemaan sen itse, tavalla tai toisella. Ja jos näin tapahtuu, aion lastani rakastaa ja opettaa hänelle, että maailma on hänelle avoin sukupuolesta riippumatta.

Mä olen ollut naisena todella onnekas, onnekkaampi kuin todella moni muu. Maailmassa on vielä ihan älyttömän paljon tehtävää naisten oikeuksien ja tasa-arvon eteen ja niin monia kohtuuttomia vääryyksiä, ja etenkin viime aikoina uutisia ja keskustelua seuratessa tuntuu, että otetaan pelkkää takapakkia. Onneksi maailmaan mahtuu kuitenkin koko ajan enemmän myös mahtavia, rohkeita ja kantaaottavia naishahmoja, jotka uskaltavat ottaa härkää sarvista ja vaatia enemmän. Kaiken kurjuuden ja sorron keskellä mä olen optimistinen ja uskallan toivoa, että tulevat sukupolvet jatkuvasti oppivat edeltäjiensä virheistä ja rohkeasti tekevät muutoksia kohti parempaa maailmaa ja ihmiskuntaa.

Hyvää naistenpäivää juuri sinulle, joka tätä päivää vietät. ♥️

Seuraavaksi suosittelen lukemaan muun muassa tämän Sinin mahtavan naistenpäiväpostauksen! Jaan Instassa lisää muiden tärkeitä ja herätteleviä julkaisuja päivän teemaan liittyen. Ja jos sulla on mielessä jokin mahtava naiseuteen liittyvä postaus, artikkeli tai somejulkaisu, jaa se kommentteihin!

Liity lukijaksi tästä!

torstai 26. marraskuuta 2020

Kun vaatteet eivät enää mahdu päälle

Mulla on ollut mielessä aihe, josta olen halunnut postata ainakin viimeiset puoli vuotta. Olen suunnitellut tätä postausta, muotoillut sanakäänteitä, mutten koskaan saanut aikaiseksi istua alas ja kirjoittaa. Kyse on mun kehosta, mun painosta ja painon lisääntymisestä. Siis lihomisesta.

Disclaimer jokaiselle tämän tekstin lukijalle: Sinä olet upea. Juuri sinä. Olet kaunis ja arvokas omassa kehossasi, oli se millainen tahansa. Puhun tekstissä omasta kehonkuvastani, vartalostani, numeroista ja vaatekoista, puhun omista tuntemuksistani, omista kokemuksistani, itsestäni, miten suhtaudun itseeni. En tahdo kenenkään kokevan, että esimerkiksi joku kehon ominaisuus, vaa'an lukema tai vaatekoko olisi parempi tai huonompi. Jos tämä on sulle herkkä aihe, on täysin ok lopettaa lukeminen tähän. Olet ihana. ♥️

Ensimmäisen kerran kirjoitin mun kehonkuvasta 19-vuotiaana. Muistelin kuulemiani raskausuteluita, jotka olivat alkaneet jo mun ollessa 13-vuotias, ja pohdin identiteettikriisiä, kun pitkäksi aikaa vakiintunut neljäkymmentäviisi kiloa olikin noussut viiteenkymmeneenneljään.

Vuosi sitten kesällä 21-vuotiaana jatkoin tuota pohdintaa, kun viidestäkymmenestäneljästä oltiin siirrytty jo viiteenkymmeneenyhdeksään, ostin uimapuvun koossa 38 ja mietin, että miten nyt, kun huolehdin elämäntavoistani ehkä paremmin kuin koskaan, alkaa paino nousta.

Nuo elämäntavathan mulla ovat aina olleet huonot. En ole osannut syödä ja liikunta on ollut pelkkää kidutusta. Viime vuoden keväällä onnistuin muutaman viikon verran pitämään yllä saliharrastusta, mutta muuten olen tyytynyt juoksemaan kiireessä metroon ja sen jälkeen keskittymään viisi minuuttia pelkkään onnistuneeseen hengittämiseen.

Aina mulla on myös ollut pieni pömppömaha, ilmeisesti hyvinkin huomattava sellainen noiden useiden vauvakyselijöiden mukaan. Siksi en koskaan mieltänyt itseäni varsinaisesti hoikaksi, mutta ehdottomasti pienikokoiseksi. Totuin siihen, että kauppojen vaatteet olivat lähes aina liian isoja ja istuvia farkkuja oli mahdoton löytää.

Nyt ollaan vuodessa 2020 ja ylämäki on jatkanut jatkumistaan, siis numeroiden puolesta. Tällä hetkellä vaaka näyttää noin kuuttakymmentäseitsemää kiloa. Numeroillahan ei kuitenkaan ole mitään väliä, ne näyttävät vain pienen osan totuutta.

Nyt olen nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni siinä pisteessä, että huomaan painonnousuni muutenkin kuin numeroista. Kesän 2019 suosikkishortsit eivät mahtuneet tänä kesänä päälle enää ollenkaan. Itse asiassa lähes mun kaikki kesään sopivat alaosat osoittautuivat tänä vuonna liian pieniksi. Housut kiristivät ja lempihameen vetoketju ei enää mennyt kokonaan kiinni. Lempparimuumipaitakin passitettiin kasan pohjimmaiseksi, koska se ei enää mahtunut. Sama meno jatkui syksyllä, kun mikään mun takeista ei enää mahtunut päälle, vaan puristi epämiellyttävästi. 

Paljaat reidet hinkkaavat saman tien ikävästi yhteen, tissihiki on todellinen ongelma, ja siinä missä ennen mulla oli pari pientä raskausarpea lantiolla, ulottuvat ne nykyään pitkin reisiä pohkeisiin asti. Koronakevään myötä tauolle jäänyt rintsikoiden käyttö teki muutamassa viikossa jo tehtävänsä.

Mulla on tästä kaikesta ristiriitaiset ajatukset. Mä voin hyvin, olen terve eikä noussut paino vaikuta elämääni negatiivisesti. Arjessa olen tyytyväinen kehooni, tunnen itseni kauniiksi tai jopa seksikkääksi. Sovituskopissa tuo kaikki taas kääntyy päälaelleen, kun kerta toisensa jälkeen tuntuu, ettei mulle sopivia vaatteita yksinkertaisesti tehdä. Somessa ja kadulla ihastelen kauniita hoikkia ihmisiä, jotka käyttävät upeita vaatteita, jotka eivät koskaan toimisi mun päällä. Fyysinen kunto mulla on heikko, niin kuin se on mun koko elämäni ollut. 

Eniten mua ehkä huolettaa juuri se sama ajatus, kuin viime vuonnakin. Että nyt lihominen ei haittaa, mutta entä jos se vain jatkuu ja jonain päivänä olen oikeasti ylipainoinen, niin että painoni vaikuttaa negatiivisesti terveyteeni ja hyvinvointiini? Se tuntuu mulle tällä hetkellä, pienikokoisen ihmisen identiteetillä, hyvin epätodennäköiseltä. Mutta mitä jos?

Olen nyt yrittänyt tällä ajatuksella pitää itsestäni vielä vähän parempaa huolta. En enää elä pelkällä pastalla ja muutenkin yritän syödä suhteellisen terveellisesti. Kävelen lähes kaikkialle, koska mulla on siihen mahdollisuus. Mun ruokarytmit ovat kuitenkin kuraa ja vähäinenkin arkiliikunta on kadonnut mun elämästä tämän vuoden aikana sattuneesta syystä. 

Kaikesta tästä huolimatta mulla on hyvä olo kehossani. Mulla on söpöjä vaatteita joissa musta tuntuu hyvältä. Tässä istuessani mulla on ketterä, hyvinvoiva ja hoikka olo. Aina kun katson kuvia itsestäni muutaman vuoden takaa, huomaan, että olen nyt paitsi vähän isompi, myös omaan silmään paremman näköinen. 

Mä aion jatkaa tästä samasta aiheesta vielä toisessa postauksessa, niin paljon mulla on sanottavaa. Tässä oli nyt kuitenkin tämänkertainen avautuminen, joka on lähes koko vuoden pyörinyt mulla mielessä. Olen vähän isompi ja säännöllisesti kriiseilen asiasta ja kadehdin ihmisiä, joiden vartalon saamiseen multa puuttuu paitsi tarvittavat geenit myös ennen kaikkea tarvittava itsekuri. Olen kuitenkin myös terve onnellinen omassa kehossani ja tyytyväinen ulkonäkööni. Voisi olla paljon huonomminkin. Nyt on hyvä olla just mä.

Lue myös nämä:


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

maanantai 23. syyskuuta 2019

Meikittä koko kansan edessä

Joku teistä saattoikin huomata, että juttu, johon mua oltiin haastateltu, ilmestyi tänään Ylen nettisivuilla. Juttu käsitteli alkoholia ja alkoholittomuutta, nuorten juomisen vähenemistä ja kuitenkin edelleen tapahtuvaa alkoholittomuuden kyseenalaistamista. Mä kirjoitin samoista aiheista blogiin viime vuoden keväällä, ja tuota artikkelia varten jaoin omia kokemuksiani siitä, millaista on olla alkoholiton juovassa yhteiskunnassa. Mä saatan palata aiheeseen vielä myöhemmin, ehkä täällä tai sitten Instan storyjen puolella. Nyt kuitenkin haluan lyhyesti puhua toisesta asiasta, joka mulla liittyi tähän haastattelukokemukseen.

Mä sain siis sähköpostiini haastattelupyynnön keskiviikkoiltapäivänä, ja haastattelu toteutettiin heti torstaina päivällä. Viestin lukiessani olin odottamassa pianotuntiani, jonka jälkeen äiti tuli hakemaan minut luokseen yöksi. Torstaiaamulla mulla oli heti aamusta sitten menoa, ja sovittiinkin haastatteluajankohta heti siihen perään. Mä en päässyt siis käymään ollenkaan kotona haastattelukutsun ja varsinaisen haastattelun välissä, jonka tajusin heti viestin saadessani. Mikä ajatus mulle tuli mieleen melkein heti tuota viestiä lukiessani? "Apua, mulla ei ole meikkejä mukana!"

Mä olen monen monta kertaa kirjoittanut luonnollisuudesta ja kauneudesta ja siitä, miten itsevarmuuden pitäisi koostua muustakin kuin ulkoisista tekijöistä ja miten meikittömyyden ei tarvitsisi olla outoa tai hävettävää tai aiheuttaa ihmisessä itsessään epämukavuutta. Mä olen sitä niin julistanut, mutta silti kompastun itse ihan niihin samoihin ajatuksiin. 

Enkä mä usko, että tässä tilanteessa olisin ainoa, jolle tulisi nämä epävarmuudet mieleen. Mun meikitön naamani ilmestyisi kuitenkin Suomen suurimman uutismedian fiidiin koko valtakunnan katseltavaksi. Kyllähän silloin olisi ihan kiva näyttää edes jokseenkin nätiltä.

Kuva: Katriina Laine / Yle

Juuri näiden ajatusten takia mä totesin, että on jälleen kerran aika haastaa itsensä ja lähteä maailmalle ylpeänä ja meikittömänä. Rehellisesti sanottuna ei mulla oikeastaan ollut vaihtoehtojakaan, olisin joko voinut turhasti hankaloittaa suunnitelmia käymällä kaupoilla tai hakemassa meikkini kotoa, tai kieltäytyä koko hommasta sen takia, etten päässyt tälläytymään.

Lopulta mulla oli väsynyt, meikitön naama, eriparisukat ja housut, joita käytän muutaman kerran vuodessa. Mun ulkoinen olemus olisi siis ollut täysin eri, jos olisin rauhassa päässyt valmistautumaan haastatteluun kotona. Olisiko sillä kuitenkaan ollut loppujen lopuksi mitään väliä? Eipä oikeastaan. 

Ensinnäkin, tällä kriisillä oli mitään merkitystä ainoastaan mun pään sisässä. Toiseksi, ihmiset joita en tunne vilkaisevat tuota kuvaa ehkä kerran ja sen jälkeen unohtavat koko homman. 

Mä rakastan meikkaamista ja ulkonäölläni leikkimistä. Mä en kuitenkaan koskaan halua kokea luonnollista ulkonäköäni huonommaksi tai kelvottomammaksi, tai määritellä itseäni vaihtoehtoisen ulkonäön perusteella. Me ollaan täysin samoja ihmisiä huolimatta siitä, miltä me juuri sinä päivänä  näytetään. Me saadaan kulkea ja elää päiväämme täysissä tällingeissä tai ilman huulirasvaakaan tai ihan millä tahansa välimuodolla, eikä sen tarvitse vaikuttaa siihen, miten muut näkevät meidät eikä liioin siihen, miten me näemme itsemme. 

Mä kirjoitin tästä aiheesta ihan oman postauksensa jo melkein pari vuotta sitten (ja se on edelleen yksi omia lemppareitani), joten sen sijaan, että rupeisin kiertelemään ja kaartelemaan ja keksimään uusia tapoja sanoa samaa asiaa, lainaan vain itseäni:

Jos sä heräät aamulla tunteella, että on vaan pakko meikata ennen kuin voi lähteä ulos, ja ajatus meikittömästä naamasta herättää sussa jonkinasteista epävarmuutta, jätä ne meikit suosiolla pois. Haasta itsesi ja muistuta itseäsi, että maailma näyttää ihan samalta naturellinakin. Kukaan ei synny tälläytyneenä eikä siitä luopuminen edes päiväksi vaikuta kenenkään ihmisarvoon pätkän vertaa, ei huonompaan eikä parempaan. Äläkä jätä meikkaamista siksi, että joku muu näkee että pystyt siihen. Tee se itsesi vuoksi. Ei me ketään muuta varten täällä eletä.

Ja niin mä valitsin haastaa itseni ja lähteä tähän uuteen kokemukseen meikittä. Koska ei sillä loppupeleissä ole oikeasti mitään väliä.

maanantai 8. heinäkuuta 2019

Mikä onkaan se ihannepaino?

Muistatteko tämän postauksen? Kaksi ja puoli vuotta sitten kirjoitin ensimmäistä kertaa täysin avoimesti omasta kehonkuvastani. Suurin epävarmuuden aiheuttajani on aina ollut enemmän tai vähemmän pömpöttävä vatsani. Lisäksi tuon postauksen julkaisun aikaan olin huomannut lihoneeni noin vuoden sisään lähes kymmenen kiloa (käyn niin harvoin vaa'alla, että tarkkoja aikamääreitä on mahdotonta arvioida), ja vaikka itse painon lisääntymisessä ei mitään pahaa ollutkaan, piti mun omaksua uusi viisikymmentäneljäkiloisen identiteetti vanhan neljäkymmentäviisikiloisen tilalle. No, ei se lopulta ollut niin vaikeaa, olinhan kuitenkin ensimmäistä kertaa ihan virallisestikin normaalipainoinen ja lukemakin jämähti alle viidenkymmenenviiden muutamaksi vuodeksi.


Jokin aika sitten kävin taas huvikseni puntarilla. 59,8. Mitä, eikä, eikö se riitä, että kerran jo ensimmäinen numero muuttui nelosesta vitoseksi, pitääkö nyt mennä jo kutosen puolelle? Identiteettikriisi iski jälleen.

Toki mistään valtavasta järkytyksestä ei ollut tälläkään kertaa kyse, olenhan edelleen terve ja normaalipainon lukemissa, eikä numeroilla ole mitään tekemistä oman hyvinvoinnin kanssa. Ja olinhan huomannut lihoneeni. Uusia raskausarpia on ilmestynyt reisiin ja vanhat rintsikatkin meinaavat jäädä tiukoiksi, ostin uimapuvunkin koossa 38 koska 36 ei yksinkertaisesti mahtunut päälle. Kaverin kanssa myös naureskeltiin, että nyt kun mä jotenkin olen onnistunut parantamaan omia elintapojani, säännöllistämään syömistäni, nukkumaan ainakin melkein riittävästi ja vähentämään herkuttelua, alkaa painoa kertyä - eikö sen pitäisi mennä juuri toisin päin?


Myöhemmin tajusin, että ehkä kyse on nimenomaan siitä. Koko lapsuuteni olin alakäyrillä, lukiossa 45 kilon molemmin puolin taulukoiden mukaan alipainoinen. Kouluarkeen liittyi jäätävä stressi ja kiire, aikaa ei ollut nukkumiselle eikä syömiselle joten aina oli nälkä ja väsymys ja piti mennä jonnekin ja tehdä jotakin. Kirjoitusten jälkeen tuo kaikki helpotti. Ehkä silloin mun keho pääsi vuosien jälkeen todella levähtämään ja keräämään varastoja.

Oli syy mikä tahansa, 16 kilon painonnousu kuudessa vuodessa tuntuu paljolta, onhan se yli kolmannes mun painosta lukioon mennessä. Levinneet reidet ja vatsa ahdistavat housuostoksilla, ja samalla mietin, mitä jos suunta onkin ylöspäin, ja jokin päivä herään oikeasti ylipainoisena?

Sitten tein ehkä parhaan mahdollisen jutun itseni kannalta: rupesin taas vaihteeksi selailemaan valokuvia juuri noilta lukioajoilta. Vaikka silloin en sitä samalla lailla nähnytkään, kyllä sen näin jälkikäteen huomaa, miten hoikka tuolloin olin. Terve olen aina ollut, mutta silti ero on valtava.


Noita kuvia katsellessa tajuan, miten tyytyväinen loppujen lopuksi olenkaan omassa kehossani. Että vaikka välillä kriiseilen ja keskityn epäkohtiin, on näin hyvä olla eikä peilikuvakaan aina erityisen pahalta näytä. Mä pidän siitä, miltä mä näytän. Joinain päivinä enemmän ja joinain vähemmän, mutta silti. Ja edelleen kaikista tärkeimmin olen terve, mun keho toimii pitää musta huolta enkä enempää voisi toivoakaan.

Ehkä voidaan taas jättää kriiseilyt hetkeksi ja mennä nauttimaan elämästä niissä kokoa suuremmissa uikkareissa.

Lue myös nämä:


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

torstai 27. kesäkuuta 2019

Ääriabsolutistista baarissaistujaksi

 Olen kirjoittanut omasta suhteestani alkoholiin alun perin täällä, ja juomiskulttuurin normista täällä


”Miten sä jaksat tätä selvin päin?”

Näitä keskusteluja on viime aikoina tullut käytyä useamman kerran. Alkukesä on ollut täynnä tapahtumaa ja illanistuntaa toisensa perään, ja minä ollut niissä mukana. Muutaman vuoden takaiselle Sannallehan tämä olisi ollut ihan absurdi skenaario, että vapaaehtoisesti muka viettäisin illan toisensa jälkeen bileissä ja baareissa.

Mut tuntevat tietävät varsin hyvin mun suhtautumisen alkoholiin. Mähän en siis ole koskaan juonut, enkä koskaan aiokaan. Alkoholin käyttö, juominen ja humalaiset ihmiset ovat aina ahdistaneet mua ihan järjettömästi, ja kaikkia juomisen huonoja puolia vuosien aikana seuranneena en ole vieläkään keksinyt yhtään syytä itselleni tämän naurettavan ja haitallisen harrastuksen aloittamiseksi. Mä olen se tyyppi, joka on itku kurkussa ensimmäistä kertaa katsonut alaikäisiä luokkakavereitaan olut kädessä, se tyyppi joka on kaatanut muiden juomat viemäristä alas, se joka on jäänyt nukkumaan kun muut ovat pitämässä keskenään hauskaa.

Tämä kaikki on toki tapahtunut ihan mun omasta päätöksestäni, eikä mua ole ollenkaan haitannut jättäytyä ulkopuolelle. Mä en ole tarvinnut ihmissuhteita, jotka edellyttävät bileitä ja humalatilan rakentuakseen. Mä olen ympäröinyt itseni samanhenkisillä ihmisillä, ja antanut koko tuon puolen maailmasta olla. Pitkään se toimikin, out of sight, out of mind.


Mä en tiedä, mitä sitten tapahtui, mutta jotain. Mä olen elämäni aikana kuulunut moniin yhteisöihin, ja fakta on, että kaikissa sosialisointi keskittyy enemmän tai vähemmän yhteisen juomisen ympärille. Koska mä olen jäänyt kaikista noista tapahtumista ulkopuolelle, olen jäänyt ulkopuolelle ihan noin muutenkin.

Viimeisen vuoden tai kahden aikana mä olen hiljalleen tullut siihen tulokseen, etten jaksa antaa oman alkoholivastaisuuteni jäädä yhteisen hauskanpidon esteeksi. Karkeasti ja aika ankean kuuloisesti sanottuna jos mun pitää mennä baariin, jotta voin todella kuulua porukkaan, niin silloin mä menen baariin muiden mukana.

Ensimmäisinä kertoina muiden kanssa synttäreitä tai valmistumisia tai tupareita juhlimassa mä olin todella oman mukavuusalueeni ulkopuolella, ja ympäröivä meno ja alkoholin ja tupakan haju ahdistivat mua ihan järjettömästi. Pikkuhiljaa aloin ehkä tottua, ehkä oppia sivuuttamaan muiden juomisen mielestäni, ehkä vain lakkaamaan välittämästä. Mun puolestani toki nuo jälkimmäiset ovat siinä mielessä välillä helppoja, että mä olen usein todella huono tunnistamaan, onko ihminen humalassa, jolloin mun ei tarvitse kiinnittää siihen lainkaan huomiota.

Vaikka mä en edelleenkään nauti siitä, että ympärillä olevat ihmiset juovat, on mulla oikeasti ihan hauskaa noissa tilanteissa. Rento yhdessäolo ja hauskanpito yömyöhään voi olla tosi mukavaa, kun kaikki osaavat kuitenkin huolehtia itsestään ja toimia järjellä. Siinä vaiheessa mulla ei heru vieläkään myötätuntoa, kun joku sössii asiansa sen takia, että on itse juonut itsensä niin huonoon kuntoon, ja mielelläni vaihdan viimeistään silloin maisemaa.


16-vuotias minä ei olisi todellakaan voinut kuvitella, että 21-vuotiaana odottaisin innolla seuraavaa baari-iltaa (tai että huomaisin laulavani vauvaa nukuttaessa juomalauluja). Toki edelleen kaikki kohtuudella, mulla on nyt takana esimerkiksi ensimmäinen oikea bilejuhannukseni, ja vaikka mulla oli tosi kiva juhannus, tarvitsi sen jälkeen kyllä taas taukoa ja etäisyyttä niistä kuvioista.

Sijoittaisinko siis kaikki yhteiset illanvietot mieluummin alkoholittomaan ympäristöön? Ehdottomasti. Kuitenkin olen huomannut, että mulla voi olla hauskaa, vaikka muut tulevatkin Alkon kautta paikalle. Lisäksi mähän olen ensinnäkin itse niin villi ja äänekäs, ettei musta edes ulkopuolinen tajuaisi olevan selvin päin, ja toiseksi huonosti nukutun yön jälkeen aamulla niin väsynyt ja uupunut, että mulla on melkein pahempi darra kuin toisilla jo valmiiksi.

Alkoholiyhteiskunta on karu, vakiintunut paikka, johon vuosien kamppailun jälkeen olen ruvennut sopeutumaan.

Mikä on sun suhde alkoholiin?

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

sunnuntai 19. toukokuuta 2019

TOTUUS MENKOISTA

Reilu neljä vuotta sitten (hyvänen aika) mä kirjoitin teille paljastuspostauksen mun menkoista (joka muuten edelleen pitää paikkaansa yhtenä mun blogini luetuimmista postauksista). Tuossa postauksessa kerroin mun siihen astista menkkahistoriaa, järkytyksen ensimmäisten kuukautisten alkaessa ja kauheimmat menkkakokemukset. Kuukautiset ovat puolet elämästäni olleet yksi iso kiusankappale, joka ei koskaan tunnu tajuavan, miten helppoa olisi vaan antaa mun elää elämääni normaalisti ja hiljaisesti asettua nurkkaan vierailunsa ajaksi. Menkat sattuu ja ovat kauhean epäkätevä fyysinen toiminto, se me tiedetään. Menkkoihin liittyy kuitenkin noin miljoona muuta oiretta ja bonuskaveria silloinkin, kun kutsukorttiin ei olla merkattu avecia, ja ne tuntuvat vaihtelevan, lisääntyvän ja muuttavan muotoaan vielä näin vuosikymmenen jälkeen, kun luulisi tuntevan toisensa jo aika hyvin.

Miten menkat siis oikeasti vaikuttaa mun kehon toimintaan ja yleiseen olotilaan? Jokaiset menkat tuntuu olevan erilaiset, ja jokainen nainen kokee menkat täysin eri tavalla. Luvassa on kuitenkin aivan liian yksityiskohtaista ja henkilökohtaista kuvausta kehon eri toiminnoista kuukautisten aikaan, joten jatkathan omalla vastuulla.



Sattuu. Niin monella tapaa. Usein se pahin kipu ei edes ole varsinaista kipua, se ei satu. On vaan äärettömän epämukava olo, tunnetta ei voi paikallistaa yhteen kohtaan eikä mikään asento tai kikka sitä helpota, ja se on ehkä kipuakin inhottavampaa. Toisinaan on kauhea paineen tunne, tai tuntuu kuin jalkojen välissä olisi vain jättimäinen aukko. Joskus iskee terävä kipupiikki aivan tyhjästä, jolloin on pakko vain pysähtyä ja hengitellä, kunnes se menee ohi. Nämä ovat erityisen mukavia esimerkiksi tietä ylittäessä tai muualla ihmisten ilmoilla kävellessä. Luonnollisesti kuukautiset aiheuttavat myös saatanallisia vatsakipuja, jolloin sitten ihan oikeasti sattuu.

Heikotus. Tämä on ehkä se pahin. Kipu on äärimmäisen inhottavaa ja epämiellyttävää. Siihen kun yhdistää sen, että jalat eivät vain kanna, hiki nousee pintaan vessaan kävellessä, kädet tärisee ja luennolle pitäisi lähteä viiden minuutin päästä. Mä kerroin jo edellisessä postauksessa, miten nuorempana mulla kesti viiden minuutin kävelymatkassa metrolta kotiin vartti, kun piti jäädä katukivetykselle istumaan ja keräämään voimia kahdenkymmenen metrin välein. Rappuun päästyäni jäin käytävään istumaan, koska en jaksanut kaivaa laukusta avaimia ja avata kotiovea. Pari vuotta sitten olin menossa aamulla luennolle, ja kahdensadan metrin päässä yliopistolta en oikeasti tiennyt, jaksanko perille asti. Hitaalla vauhdilla ja kaikkiin viimeisiin henkisen voimani rippeisiin tukeutuen pääsin perille kymmenen minuuttia myöhässä. Heikotuskohtaukset ovat onneksi yleensä suhteellisen nopeita. Tuolla jälkimmäisellä kerralla olin ihan ok kotoa lähtiessäni, matkalla voimat loppuivat, ja luennon loputtua ei ollut heikosta olosta tietoakaan.

Nämä ovat ne suurimmat oireet, jotka onneksi ovat helpottaneet vuosien ja lääkityksen myötä. Moneen vuoteen en onneksi ole joutunut oksentelemaan, nukkumaan päikkäreitä vessan lattialla tai ahdistumaan, kun menkat sattuivat alkamaan jossain muualla kuin turvallisesti kotona äidin kanssa. Tuo oli kuitenkin mun kuukausittainen todellisuus yläasteella, ja reseptilääkkeeni saatuani olen ottanut niitä hyvin tarkkaan aina menkkojen alkaessa, etten vain joutuisi taas tuota samaa kokemaan.


Viime vuosina mulla on tullut kuitenkin uusia, kevyempiä oireita, jotka kuitenkin osaavat ärsyttää aika tavalla. Näitä kirjoittaessa alkaa todella ihmettelemään ja jopa naurattamaan, miten sekaisin menkat voivat kehon saada.

Aina vessahätä. Nyt viimeistään klikkaat pois, jos et halua tietää enempää yksityiskohtia. Menkkojen aikaan on ihan normaalia käydä ainakin kolmesta neljään kertaa päivässä isolla hädällä. Se myös tulee nopeasti tyhjästä ja aggressiivisesti. Juuri tällä viikolla kävin vessassa, ja kymmenen minuuttia myöhemmin oli pakko mennä uudestaan, ihan kuin olisin pidättänyt puoli viikkoa.

Myös ilmavaivat kuuluvat yhtälöön.´

Ylipäätään vatsan toiminta tuntuu ottavan jonkinlaisen parin päivän pikaspurtin.

Aina nälkä, mutta usein ei kuitenkaan tee mieli syödä. Turhauttava kombo, koskaan ei ole kylläinen!

Tässä vaiheessa mulle tuli stoppi. Kai näitä on vielä lisää?


Menkkoihin tietysti liittyy paljon kivoja kylkiäisiä. Eilen aamulla esimerkiksi oli todella mukava herätä veritahraisiin valkoisiin lakanoihin, siitäkin huolimatta, että olin nukkunut pitkässä yöpaidassa ja verkkareissa sekä vuorannut itseni yösiteellä. Ei ollut ensimmäinen kerta, kun kiireessä ennen töitä tai koulua pitää saada lakanat likoamaan ja rukoilla, että tahrat lähtevät. Patjat tietenkin ovat jo toivottomia tapauksia, mutta tuskin niitä kukaan muu pahemmin enää käyttääkään.

Vielä mukavampaa on kaupungilla huomata vuotaneensa vaatteiden läpi. Näin ei mulla enää onneksi melkein koskaan tapahdu, mutta viime vuonna sain todella yllättyä, miten vain parissa tunnissa side oli ehtinyt täyttyä ja liata mun (onneksi punaiset) housut. 

Nättejä pikkareita en omistakaan, mutta aina vaan vähenee niiden siistien ja tahrattomien määrä. Niistäkin jokainen tulee varmasti vielä joskus kokemaan verisen kohtalonsa.


Kaikesta huolimatta koen itseni onnekkaaksi, että nykyään mun menkkakärsimys on suhteellisen vähäistä, eikä nämä loppupuolen vaivat haittaa ollenkaan, kun muistaa muutaman vuoden takaisen tai tiedostaa, miten toisilla naisilla on paljon pahempaa. 

Mitä sä lisäisit sun listaan? Niin kuin sanottua, jokaiset ja jokaisen menkat ovat ihan erilaiset, ja mua kiinnostaisi ihan hirveästi kuulla teidän enemmän tai vähemmän omituisista menkkaoireista! Samalla isketään kiinni jälleen yhteen tabuun, jota meidän ei tarvitse pelätä. Paljastetaan totuus menkoista ja tuetaan toisiamme näinä rankkoina hetkinä!

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)