Sinkkuus ei ole se huonompi vaihtoehto

Näin tällä viikolla Instagramissa, kun Tuuli kirjoitti upean tekstin sinkkuudesta ja parisuhteista. Halusin heti osallistua keskusteluun, aiheesta kun tuli yhdessä vaiheessa puhuttua kavereiden kanssa enemmänkin.

Muutama vuosi sitten olin sinkku, ja ehkä onnellisempi kuin koskaan sen astisessa elämässäni. Mulla oli söpö oma koti, jossa asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin ja sain luoda itselleni omannäköistä arkea. Mulla oli mielenkiintoiset opinnot, jotka toki luonnollisesti enemmän tai vähemmän säännöllisesti hajottivat, mutta tuntuivat silti juuri omilta. Mulla oli valtavan upeita ystäviä, myös uusia ihania sellaisia, vaikka en olisi aiemmin uskonutkaan ystävystyväni enää kenenkään kanssa, varsinkaan näin syvästi.

Yhden ystävän kanssa toki meidän säännöllinen keskustelunaihe oli, miten ihanaa olisi, jos joskus olisi joku ihminen, jota halia, pussata ja rakastaa. Joku jolle olisit kaikista tärkein ja jonka kanssa saisit onnellisena jakaa elämää. Sellaista perushaaveilua ja vaaleanpunaisten taivaiden maalailua. Mietittiin, millaisten tyyppien kanssa päädyttäisiin lopulta yhteen, vai päädyttäisiinkö ollenkaan.

Samalla me todettiin, että emme tahdo seurustella vain seurustelun vuoksi, eikä varsinaisesti edes lähteä etsimään ketään. Me todettiin, että vaikka seurustelu olisi kivaa, ei meidän elämä sinkkuina ole yhtään sen huonompaa tai vähäarvoisempaa. Että jos löydetään kiva tyyppi, johon rakastutaan, olisi se ihanaa. Jos ei, niin olisi silti ihanaa.

Sittemmin löysin juuri tällaisen ihanan ihmisen. Silti edelleen mun ajatukset ovat samanlaiset. Kyllä, olen äärimmäisen rakastunut ja tässä vaiheessa ajatus hänestä luopumisesta on vähintäänkin kauhistuttava.

Silti en koe, että mun elämä olisi ollut jotenkin merkittävästi huonompaa aiemmin. Tai että se olisi, jos en koskaan olisi tähän parisuhteeseen päätynyt. Toisen osapuolenkin kanssa tämä tuli aiemmin tällä viikolla puheeksi, kun ryhdyttiin pohtimaan, että tarvitsemmeko toisiamme. Oltiin yhtä mieltä siitä, että jos joutuisimme eroamaan, olisi se paskaa. Mutta en mä pärjäisi elämässä yhtään tämän huonommin, vaikka en parisuhteessa olisikaan. Haluan toisen elämääni, hyvin suureen rooliin. En mä hänestä kuitenkaan ole riippuvainen, avuton ilman.

Parisuhde tekee musta onnellisen. Onnellinen olin kuitenkin jo sitä ennenkin.

Mikä on siis tämän kirjoituksen pointti? Älkää lähtekö hakemaan kumppania tai tyytykö kehen tahansa pelkän parisuhteen vuoksi, vain koska haluatte "jonkun". Lähtekää parisuhteeseen vasta, kun tai jos haluatte juuri sen yhden ihmisen. Jos sellaista ihmistä ei vastaan tule, on yksinelo aina parempi vaihtoehto kuin joku "pienempi paha".

Sinkkuudessa ei ole mitään hävettävää, vähäteltävää tai harmiteltavaa. Itseämme varten me täällä kuitenkin eletään.

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Treffipäivä

Siitä asti kun viime vuoden keväällä ostin nykyisen Samsung S10 -puhelimeni, olen entistä enemmän kuvaillut pelkällä kännykällä ja kamera on saattanut jäädä koskematta viikkokausiksi. Viime viikonlopun Salon pyörähdyksellä innostuin kuitenkin kameran kanssa kuvaamisesta niin, että halusin äkkiä päästä uudestaan, ja sovittiin ihanan ystäväni Marian kanssa uudet kuvaustreffit.

Kuvailtiin ajan kanssa toisiamme monessa lokaatiossa. Käytiin pizzalla ja lopuksi karattiin vielä sadetta kahvilaan. Höpöteltiin pitkin päivää kaikesta mahdollisesta, herkuteltiin kaakaolla ja pullalla ja iloittiin siitä, että pitkästä aikaa saatiin ihan rauhassa nauttia toistemme seurasta ilman kiirettä mihinkään.

Jossain vaiheessa totesin Marialle, että meillä on niin ihana ja syvä tunnelma, että tuntuu kuin oltaisiin treffeillä. Hän sanoi ajatelleensa juuri ihan samaa. 

Joten tässä vaikka muistutuksena teillekin: lähtekää treffeille kavereidenne kanssa, ottakaa kaikki irti niistä teille rakkaista ihmisistä. Oli nimittäin yksi viime aikojen parhaista päivistä. ♡

Tervetuloa maailmaan, rakas

Miten pieni ja rakas ja suloinen sinä jo oletkaan, miten sinua odotettiinkaan ja miten ihana onkaan nähdä, millainen ihminen sinusta oikein kasvaa. Ihana oli tavata sinut viimein. Tervetuloa maailmaan ja tervetuloa perheeseen, meistä tulee vielä parhaita kavereita. ♥

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Koska joka päivä on ystävänpäivä

Liian usein mäkin vaivun siihen "mulla ei oo kavereita eikä ketään kiinnosta ja oon ihan yksin" -masisteluun, siihen johon me kaikki joskus sorrutaan. Liian usein unohdan ne kaikki ihanat tyypit, jotka ovat elämääni tiensä löytäneet, liian usein jotenkin vähättelen heidän arvoaan ja panostaan meidän ystävyyteen. Ihan kamala edes kirjoittaa noita sanoja, mutta fakta on että joskus niin vain käy.

On totta, että kasvaessamme ja vanhetessamme ja eläessämme erillisiä elämiämme on useammankin sydänystävän kanssa yhteydenpito vähentynyt, eikä olla enää samalla lailla tekemisissä tai kärryillä toistemme elämistä kuin yläasteella. Mutta se ei missään nimessä tarkoita, että nämä ihmiset olisivat mulle yhtään vähempää tärkeitä. Mä edelleen muistan jokaisen syntymäpäivän ja melkein jokaisen nimipäivän, ja lähes joka kerta jo etukäteen. Aina ystäväni kamppaillessa jonkin ongelman kanssa mä jään pohtimaan, miten itse voisin auttaa tai olla tukena. Mä myönnän, etten aina välttämättä ole joka tilanteessa paras käytännön toimija, osittain siksi että joskus en vain tajua. Mutta mun ystävät on mulle supertärkeitä, ja haluaisin olla sellainen ystävä heille, johon he voivat luottaa ja tukeutua.

Vielä enemmän, ikinä ei saa unohtaa, miten hienoja tyyppejä mun ystävät on. Vaikka saattaisi kulua pitempikin aika ilman kunnon yhteydenpitoa, heti se yksikin viesti lämmittää sydäntä ihan todella. Ja aina kun nähdään, huomaa miten tutulta ja oikealta se tuntuu.

Mä en tiedä onko tässä mun tekstissä yhtään mitään järkeä, mutta se on niin totta kun sanotaan, että ne kaikista tärkeimmät asiat jäävät helposti huomaamatta ja ilman kunnon arvostusta. Jonkun mielestä tämä teksti olisi kuulunut julkaista ystävänpäivänä eikä kuukautta sen jälkeen, mutta oikeastihan tämä menee siihen "joka päivä on äitien-/isän-/naisten-/ystävänpäivä" -kategoriaan. Ei ole väärää aikaa ylistää ystävyyttä.

Laita viestiä sille kaverille, jonka kanssa et ole jutellut vuoteen. Anna hali niille, joiden kanssa hengaat päivittäin. Sano sille tyypille, jonka kanssa juttelet Whatsappissa tälläkin hetkellä, että hän on hyvä tyyppi ja tärkeä sulle. Totea, miten iso onni on, että kaikista maailman ihmisistä juuri teistä tuli ystäviä. Ole kiitollinen kaikista niistä henkilöistä, jotka ovat joskus saaneet sut hymyilemään. Ei päästetä unohtumaan sitä kaikista tärkeintä. Koska joka päivän todella pitäisi olla ystävänpäivä.

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Ja kolmas sille, mistä kaikki lähti

Tällä viikolla Pannariblogissa vietetään hyvän mielen viikkoa, jolloin jokaisena päivänä perjantaihin saakka postaan jostain, mikä mua ilahduttaa, mieltäni lämmittää tai sisintäni koskettaa. Otetaan hetki kaikille niille asioille, jotka tekevät elämästä ihanaa ♥

Mä eilen vähän vihjailinkin, että tänään on hyvin erityinen päivä, jolle halusin omistaa ihan oman postauksensa. Nimittäin kaksikymmentä vuotta sitten tänä päivänä, 1.11.1997, Nightwish, mun kaikkien aikojen ehdoton lempibändini, julkaisi Angels Fall First -debyyttialbuminsa.

Kellekään mut tuntevalle tai mun blogia vähän pidempään seuranneelle mun Nightwish-fanius ei tule yllätyksenä. Tuo bändi on kulkenut mun matkassa pitkään, muistan katselleeni livetaltiointeja VHS:ltä lapsuudenkodissani iskän kanssa ennen kuin olin vielä edes koulussa. Lempibändiksi Nightwish oli nimetty myös mun tokan luokan ystäväkirjassa, tosin kahdeksanvuotiaan uudelleen määrittämällä nimellä "Nighwish". Kirjoitin hyvin syvälle menevän (ja pitkän) täysin Nightwishille omistetun postauksen tänne blogiin viime joulukuussa (jossa muun muassa käyn läpi muistoja vuosien varrelta sekä kerron jokaisen levyn lempikappaleeni!). Ensimmäisestä, ja toistaiseksi vielä ainoasta, keikkakokemuksestani kerroin myös tässä postauksessa.

Myönnän, ettei Angels Fall First välttämättä ole mun ehdoton lempilevy bändiltä. Mutta siltäkin löytyy muutama ehdoton helmi (ja muutama biisi, jolla on kaiken lisäksi tietty huumorikerroin). Se on hyvä levy, jonka biisejä kuuntelen erittäin mielelläni.

Mutta ennen kaikkea Angels Fall First on se, mistä kaikki lähti. Se määritti bändin linjan metalliksi "akustisen tunnelmamusiikin" sijaan. Siitä alkoi bändin, jonka ei pitänyt koskaan tehdä yhtään keikkaa, menestystarina. Sen kautta esiteltiin yleisölle Nightwish, joka edelleen tänä päivänä, seitsemän albumia ja niin monta toistaan upeampaa biisiä myöhemmin yhä jatkaa loistoaan. Enkä mä voisi olla onnellisempi.

Joten upeaa kaksikymmentävuotissyntymäpäivää Angels Fall Firstille. Ja ihan sen kunniaksi mä otan hetken (tai toisenkin) (saatoin aloittaa jo eilen) jälleen fiilistelläkseni bändeistä mahtavinta, musiikista hienointa, sitä joka on aina ollut mun elämässäni ja tulee aina olemaan. Onnea ❤

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Rakastan...

Hitaita arkiaamuja. Sellaisia kun herää auringonpaisteeseen kunnon yöunien jälkeen ja ihan rauhassa voi loikoilla, tehdä aamutoimet, syödä ja meikkailla, ja sen jälkeen lähteä hyvillä mielin kouluun tai töihin. Päivä lähtee vaan niin paremmin käyntiin ja kaikki on kivempaa hyvän aamun jäljiltä, nyt mä vasta olen sen todella tajunnut. Onnea on elämä, jossa aikaisimmat koulupäivät alkavat kymmeneltä ja matkaan ei kulu tuntia!

Aurinkoisia alkusyksyn päiviä, kun koko maailma näyttää kauniilta ja kutsuvalta, ulkona voi kävellä ilman takkia ja fiilis on muutenkin mitä mainioin. Eikä pieni tihkusadekaan haittaa, jos kuitenkin on lämmintä eikä mikään kiire minnekään.

Mun uutta kotia. Mulla on sisustaminen ja kalustaminen erittäin hyvällä mallilla, kaapit täynnä ruokaa ja paikka kaikelle. Oon päässyt toteuttamaan omaa tyyliäni käyttämättä kuitenkaan paljoa rahaa, ja mä rakastan sitä miltä mun luona näyttää. Vielä viimeiset silaukset pitää saada kuntoon, ja voin vihdoin esitellä sitä sitten tarkemmin teillekin. En malta odottaa! <3

Helsinkiä. Tää Helsingin keskusta upeine vanhoine rakennuksineen on aivan ihana, ja nyt etenkin Lontoo-kesän jälkeen sitä osaa katsoa ja ihailla ihan uusin silmin. Kauniit keltaiset talot ja merenranta auringonlaskun aikaan, mä olen niin onnellinen että saan pyöriä näillä nurkilla joka päivä. 

Hyvää musiikkia. Tänä aamuna töihin matkatessani tuli Spotifyssä vastaan Nightwishin The Islander, ja siinä hetkessä oli pakko vaan laittaa volyymit kovemmalle, pistää silmät kiinni ja vaan nauttia. En olisi kymmenen vuotta sitten uskonut, miten rakastunut tähän biisiin olisin, mutta onhan se nyt vaan täydellinen. Tätä aamua piristi myös Smells Like Teen Spirit ja Tiisun Virtaset, ne ovat myös sellaisia taattuja hyvän fiiliksen biisejä, vaikka ei ehkä suoranaisesti sellaisia olekaan. Mutta se on mulla vaan sellaisia, joiden kohdalla haluaa laittaa kovemmalle ja vaan fiilistellä. Musa on parasta, ja hyvä musa vielä parempaa.

Tummia huulipunia. Tää ei varmaan tosin tule kenellekään mun blogia lukeneelle yllätyksenä, haha! Kesällä mulla vaan teki enemmän mieli käyttää kaikkia ihania nudeja ja neutraaleja sävyjä, mutta nyt mun silmät iskeytyy yhä useammin niihin kaikista ihanimpiin tummanpunaisiin, sekä tietysti välillä mun luottoliilaan ja -laivastonsiniseen, jotka tuo oman lisänsä muuten yksinkertaiseen meikkiin juuri täydellisesti. Eilen kävin taas vierailulla Essencen hyllyllä, ja vihdoinkin mukaan tarttui paljon puhuttu Matt, Matt, Matt -huulipuna, joka ehdottomasti pitää ottaa pian testiin!

Ihan tätä kaikkea just nyt. Uutta yliopistoelämää, uusia ihmisiä, uutta arkea ja uusia rutiineja. Mun uusi elämä, jos näin radikaalisti haluaa sanoa, on lähtenyt tosi hyvin rullailemaan, vaikka tietysti se itse opiskelu tuottaakin välillä hienoisesti tuskaa ja ahdistusta. Mutta jos tunnollisesti tässä yrittäisi jaksaa tehdä läksyt ajallaan ja tiskata ainakin melkein joka päivä, niin siitä on musta aika hyvä lähteä.

Jakakaa tekin rakkauttanne ja hyvää mieltänne kommenteissa, miltä teidän listat näyttäisivät? ♥

Kuvat ovat viime syksyltä ja siitä asti odottaneet ihan tämän postauksen julkaisua, ihan hullua miten näinkin lyhyessä ajassa muuttuu. Omasta mielestäni oon ainakin ihan erinäköinen näissä kuvissa!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)!

Miltä tuntuu olla kotona? | Au pair -postaus

Tänään tiistai-iltana tulee viisi päivää siitä, kun mä saavuin kotiin Lontoosta viime torstaina. Toisaalta viisi päivää on mennyt supernopeasti, toisaalta on hassua ajatella, että mun paluusta on tosiaan vasta viisi päivää ja että viikko sitten mä ihan oikeasti olin vielä Lontoossa ja tein au pairin hommia. Nämä viisi päivää mä olen ottanut ihan vaan rennosti, nauttinut kotielämästä, nukkunut ja nähnyt ja tehnyt ja rentoutunut, ilman stressiä blogista tai yhtään mistään oikeastaan.

Ehkä hämmentävintä on se, etten mä ole menossa enää takaisin Lontooseen. Kesän aikanahan mä ehdin pari kertaa kotona käymään, joten tavallaan ehti jo tottua siihen että kotiin mennään, mutta sitten tullaan aina kuitenkin takaisin. Ehdittiin myös suunnitella niin paljon erilaisia juttuja, joita läheskään kaikkia ei tullut toteutettua, joten hassua on miettiä ettei niitäkään asioita pidä enää suunnitella.

Kaikessa hämmentävyydessään mä en kuitenkaan juuri nyt kaipaa Lontooseen tippaakaan. Päin vastoin, mä olen ihan yllättynyt siitä, miten ihanaa onkaan olla kotona. Olin unohtanut, miten kaunis kaupunki Helsinki on, miten ihania on valoisat, joskin jo vakaasti pimenemään päin menevät kesäillat ja kauniit auringonlaskut, miten täällä on oikeasti niin paljon puita, miten täällä on kesällä niin vihreää. Lontoossa ehti tottua brittimaisemiin, mutta kyllä tää Suomi-versio on niin miljoona kertaa parempi.

Heti kun astuin koneesta ulos, mulla oli vaan käsittämättömän hyvä olo. Tuntui tutulta ja turvalliselta. Lontoossa oli aina vähän varautunut taskuvarkaisiin ja liikenne hämmensi. Vaikka kaikkeen tottui ja ihan normaalisti mä siellä kuljeksin enempiä murehtimatta, oli aina jokin vähän outoa. Nämä on niitä asioita, jotka tajuaa vasta kun palaa takaisin ja kaikki onkin taas niin kuin pitää. Ehkä yksi suurimmista asioista on tietenkin se, että nyt mä oon ympärillä olevien ihmisten kanssa taas samaa porukkaa, sillä samalla levelillä jolla voi olla vaan, jos on kasvanut samassa ympäristössä ja kulttuurissa, sillä jossa ei ihmetellä pilkkimistä eikä juustohöyliä.

Mulla oli ikävä Helsingin metroa ja sitä, ettei sitä lippua tarvitse kaivaa ihan joka ikisessä välissä esiin. Mulla oli ikävä sitä, etten aina kassalla jäänyt tuijottelemaan miljoonaa oudon näköistä kolikkoa ja siksi aina maksanut seteleillä. Mulla oli ikävä sitä, että liikenteessä on järkeä, että autot ajavat siellä missä pitääkin ja että punaiset valot oikeasti tarkoittavat sitä, että nyt seisotaan paikallaan ja odotetaan. Mulla oli ikävä Helsingin keskustaa, miten kaunis se onkaan mukulakivikatuineen ja merenrantoineen! 

Tietenkin Lontooseen tulen palaamaan vielä monta kertaa. Se on edelleen entistä vahvemmin mun lempikaupunki koti-Suomen ulkopuolelta, ja löysin kesän aikana niin monta uutta lempparipaikkaa, joihin on pakko vielä päästä uudestaan käymään, puhumattakaan niistä ihanista ihmisistä, joita pitää päästä moikkaamaan. Mutta vielä varmemmin tiedän, että Helsinki on mulle se todellinen koti enkä ainakaan toistaiseksi halua täältä mihinkään lähteä. 

Tämän tekstin ilmestyessä mä olen yhdessä mun toisessa lempipaikassani, kummieni mökillä vihdoin nauttimassa niistä pakollisista kesän kohokohdista.Nyt blogi on ottanut myös vähän lomaa mun kotiinpaluun myötä, ja mun syksy on täynnä niin paljon kaikkea uutta ja jännittävää ja kerrassaan mullistavaa, että katsotaan minkä verran ehdin blogia ajan tasalla pitää. Au pair -sunnuntaitkin on nyt vaan au pair -postauksia, sillä niitä on luvassa vielä vaikka millä mitalla, mutta enää en halua ottaa paineita joka sunnuntaisesta au pair -postauksesta vaan kirjoitella silloin kun oikeasti tekee mieli. Erilaisia Lontoo- ja Englanti-postauksia on muitakin tulossa, ja mut tuntien ripottelen niitä varmasti vielä pitkälle syksyn mittaan. Ja kohta mä pääsen jakamaan teidänkin kanssa jotain superjännittävää, mikä on mun mielessä pyörinyt jo jonkin aikaa, iik!

Mutta nyt mä lakkaan kiusaamasta teitä, ja alan nauttia kesästä, joka mulla on vasta alkanut. ♥

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)!

Nyyhkyvirsi karanneelle ystävälle

Eilen mulla oli tosi hauska päivä. Käytiin Brightonissa (josta ehdottomasti kuulette lisää myöhemmin, oli nimittäin erikoinen reissu!), otettiin superpaljon kuvia ja ihailtiin kauniita maisemia. Eilen oli kuitenkin myös aika haikea päivä.

Viime yönä nimittäin yksi mun elämäni rakkaimmista ja tärkeimmistä ihmisistä lähti melkein viideksi kuukaudeksi pois, Australiaan au pairiksi. Ja koska tuo itsessään ei ole tarpeeksi paskaa, niin kun yhtälöön lisätään mun Lontoossa viettämä kesä, jona ollaan nähty tasan niillä mun lyhyillä kotivisiiteillä, ja se etten pääse edes hyvästelemään häntä kunnolla ennen lähtöä, on tää koko homma aika just sieltä. Tämä kesä on mennyt ihan hyvin, koska on se aina helpompaa olla itse se joka lähtee ja kokee ja tekee. Mutta nyt musta tuleekin se, joka jää kotiin ilman sitä toista.

Mä en oikeasti tiedä, millainen syksy mulle tulee ja miten tämä vaikuttaa siihen. Me ollaan oltu kavereita 11 vuotta, ja viime vuosina ollaan vaan kasvettu läheisemmiksi ja läheisemmiksi. Ronja on mulle juuri se, jolle voi soittaa yöllä, jos on paska fiilis. Tai jolle voi soittaa jos on tylsää ja tekee mieli höpötellä. Hän ei myöskään pahastu, jos sanon että nyt mun tekee mieli olla ihan yksin tai että mä katkaisen tän puhelun tähän. Yleensä Ronja on se, joka soittelee mulle päin, mutta musta se on vaan ihanaa että joku muukin soittaa mulle kuin mun äiti.

Ronja on kuskannut mua päivystykseen useampaankin otteeseen, kun olen kipeästi ollut illalla lääkärintodistuksen tarpeessa. Hän on se, joka on sydänsurujen tai räkätaudin koittaessa ollut valmiina tulemaan oven taakse donitsilaatikon tai vuokraleffan kanssa, ja joka yhdeltätoista illalla tulee omien töidensä jälkeen mua mun työpaikalleni vastaan, että voidaan mennä samaa matkaa metrolla kotiin päin. Tää on se ihminen, joka merkkailee mut kaikkiin tyhmiin meemeihin, eikö se nykytermistössä meinaa aika helvetin hyvää ystävää?

Tämä on se ihminen, jolle voi soittaa ihan mihin vuorokauden aikaan tahansa, jonka kanssa voi jakaa ihan kaiken (siis kaiken, välillä vähän liikaakin :D), ja johon voi luottaa että kuuntelee kun tuntuu ettei maailmassa ole ketään muuta. Kun mulla on maailman yksinäisin olo, Ronja muistuttaa mulle että joku sittenkin välittää musta ihan mun takia ja että mäkin olen aidon ystävyyden arvoinen. Siis tämä ihminen otti screenshotin mun MyStoryyn laittamasta selfiestä ja laittoi sen omaksi taustakuvakseen. Mua meinaa aina alkaa itkettää kun mietin tota, kuka oikeasti tekee noin?

Mä olen elämässäni viettänyt hirveästi aikaa yksin ja mulle on aina ollut todella vaikea uskoa, että joku oikeasti välittäisi musta ja puhtaasti haluaisi mulle parasta ja vaan nauttisi siitä että saa viettää mun kanssa aikaa. Vasta viime aikoina mä olen tajunnut, että mulla oikeasti on mun elämässäni näin upea ihminen ja mä olen äärimmäisen onnekas.

Ja siis totta kai mä olen todella onnellinen ja innoissani mun ystäväni puolesta, mutta ihmisluonnolle ominaisen itsekkyyden myötä tietenkin tämä ottaa koville. Onneksi on Whatsapp ja Skype ja Facebook ja Instagram ja ihan pelkkä postikin, olisi ihan mahtavaa saada postikortti maailman toiselta puolelta (nyt vinkvink). Ja varmaan syksy menee nopeasti, mulla on niin paljon uutta ja jännää tulossa etten välttämättä ehdi edes tajuamaan ettei me olla nähty pitkään aikaan. 

Niin ja hei maailman siisteimpään kokemukseen astumisen lisäksi tällä tyypillä on tänään synttärit! Itse en ehkä kaikista mieluiten syntymäpäivääni koneessa viettäisi, mutta varmasti määränpää on senkin arvoinen. Toivotetaan maailman suurimmat onnittelut siis ihanalle Ronjalle, voin antaa sulle lahjaksi virtuaalihalin tai kaivaa esiin maailman upeimman memen?

Ja hei yhtä mahtavat onnittelut annetaan mun toiselle mahtavalle ystävälle Deniselle, joka myös vanheni muutama päivä sitten ja jonka onneksi pääsen pian kotiin palattuani näkemään ensimmäistä kertaa uuden vuoden jälkeen!

Kun mä aloin ensimmäistä kertaa suunnitella tätä postausta mun mielessä, mietin että meidän pitää vielä ennen hänen lähtöä ottaa yhteiskuvia tätä varten. Sitten mä taas tajusin, että eihän me nähdä ennen hänen lähtöään enää, se on ollut mun kauhean vaikea käsittää. Mutta ehkä mä selviän. Pidä kiva reissu ja nähdään heti kun palaat ja halataan kun tavataan ♥

Sori että oon taas huono julkaisemaan au pair -sunnuntaipostauksia sunnuntaisin, mutta lupaan että sellainen tulee huomenna! Tämä oli vaan pakko saada tänään ulos, kyllä te tajuutte <3

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)!

KOTILOMA

Mä tulin eilen kotiin, kun ensi viikolla vietetään mun tädin syntymäpäiviä oikein isosti. Edessä on muutama päivä rakkaiden ihmisten kanssa, nautiskellen Suomen kesästä, ruisleivästä ja maailman parhaasta lainakoirasta, niin ja vihdoinkin niiden kiitoskorttien kirjoittelua! Eilen vietin koti-illan ja kävin oikein saunassa, laitettiin hyvää ruokaa ja katsottiin telkkarista Marplea. Tänään puolestani pääsin näkemään ekaa kertaa Kaislan uutta kämppää! Syötiin keksiä, katsottiin Netflixiä (ja ekaa kertaa Netflix kysyi multa, haluanko jatkaa katsomista haha!) ja vaan höpöteltiin kaikesta. Samalla mun hinku muuttaa omaan kämppään kasvoi taas entisestään :D Mä palaan Lontooseen torstaina, ja siihen asti aion vaan rentoutua ja nauttia tästä ihan täysillä. Niinpä tänään ei tulekaan tavallista au pair -sunnuntaipostausta, enkä tiedä postailenko ollenkaan ennen ensi viikonloppua. Nyt mä oon lomalla ♥

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)

Lempipaikkani Lontoossa

Camley Street Natural Park, kävelymatkan päässä King's Crossin asemasta. Upea luonnonpuisto, täynnä erilaisia puita, kukkia ja kasveja, lintuja ja oravia. Lampia ja vierestä virtaava Thames. Levähdyspaikkoja isommallekin porukalle, sekä yksittäisiä penkkejä vihreyden siimeksessä, joihin voi istahtaa ja yksinkertaisesti jäädä imemään itseensä koko luonnon tarjoamaa upeutta. Tänne mä tulen, kun haluan olla lähellä vettä tai hengähtää hetken. Tänne voi tulla lounastamaan omassa rauhassa niinä päivinä, kun kaverit ovat kiireisiä. Tänne voi tulla, kun haluaa leikkiä kameran kanssa. Tänne voi tulla, kun haluaa vain olla ja rauhoittua ja ihmetellä maailman kauneutta jälleen kerran. Tämä on aika lähellä mun paratiisia.

Yritin muuten myös ensimmäistä kertaa Olympus Pen Lite E-PL7 -kamerallani kokeilla kuvaamista ihan (melkein) täysin manuaaliasetuksilla ja -tarkennuksella, mitä sanotte tuloksista? Kyllähän se vielä aikamoista säätöä on ja yrityksellä ja erehdyksellä mennään, mutta jostainhan sekin on aloitettava!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), YouTubessa, Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)

PARAMORE AT ROYAL ALBERT HALL LONDON

Huh. En mä voi näitä postauksia muulla sanalla ilmeisesti aloittaa. Paramore oli ihan uskomaton. Hittiä toisen perään, ja väleissä Hayleyn upeat spiikit. Siis hän on ihan käsittämätön, kesken keikan hän muun muassa poseerasi fanien kuvassa ja antoi yhdelle yläfemman, otti lavalle heitetyt rintaliivit päähänsä ja jopa poimi yleisöstä muutaman tutun fanin lavalle laulamaan Misery Businessin lopun. Välissä hän ilmaisi vuolaasti kiitollisuuttaan ja korosti musiikin voimaa. 

Minä olin tällä kertaa parvella, ja kerrankin näin jotain, kun ei edessä ollut ketään tiellä. Mutta tällä kertaa en itkenyt, päin vastoin: mun hymy ei hyytynyt kertaakaan koko keikan aikana. Koko keikan tanssin, hypin, heiluin ja lauloin mukana, niin kovaa että pelkäsin lentäväni kaiteen yli tai ainakin kumoavani vesimukini, niin kovaa että mun risti osui mua silmään ja hiki virtasi ihan hulluna. Merch-pisteeltä lähdin kahden paidan kanssa, kahden yleisötoverin kanssa käydyn mukavan keskustelutuokion saattelema.

Paras ilta ikinä.