torstai 22. lokakuuta 2020

En tahdo blogini kuolevan

Tämä blogi on ollut mulla olemassa pian 8 vuotta. Olen päivittänyt tätä ahkerasti yli kuusi vuotta. Ja kun tuolloin kuusi vuotta sitten todella pääsin vauhtiin, tein itseni kanssa sopimuksen, ettei mun postausväli missään nimessä venyisi yli viikkoon.

Vuosikausia mulla tuo onnistui, niin että joukossa oli ehkä yksi kahdeksan ja yksi kymmenen päivän väli. Muuten mä aina viimeistään seitsemäntenä päivänä suorastaan pakotin itseni julkaisemaan jotain. Tietenkin postaustahti oli ihanteellisesti muutenkin huomattavasti tiheämpi, joten yleensä ei näistä joutunut stressaamaan.

Mä en tiedä, mitä tapahtui viimeisen vuoden tai kahden aikana. Tai ehkä tiedän. Musta on tullut mukavuudenhaluisempi ja laiskempi. Jos mua väsyttää, päätä särkee tai on iso kasa muita hommia odottamassa, mä en ala kaiken tuon ohessa stressaamaan blogin kanssa vain, että saisin viikottaisen postaukseni ulos. Tämä on tietenkin ihan hyvä asia, että yritän pitää omasta jaksamisestani ja hyvinvoinnistani huolta.

Mutta kun kerran alkaa lipsumaan, siihen on niin helppo palata aina uudestaan ja uudestaan. Nykyään se on suorastaan ihme, jos mun postausväli jää alle seitsemän päivän, ja pidempiä taukoja tulee yhä useammin ja useammin. Edelleen mä silti seitsemäntenä päivänä ryhdyn miettimään, mitä tänään postaisin ja missä välissä. Yhä on kuitenkin helpompaa siirtää blogihommat seuraavaan tai sitä seuraavaan päivään.

Ja niinhän se on, että mitä vähemmän postailee, sitä vähemmän tekee mieli postailla. Ei tule uusia ideoita, ei tule sitä ihanaa innostusta. Sitä vaan putoaa täysin kelkasta. Mulla on taas viikkokausia luonnoksissa odottaneita puolivalmiita postauksia, kuukausia tehtävälistalla olleita ideoita, joita en vaan ole saanut aikaiseksi toteuttaa. Kesällä myös Blogger uudistui, ja tätä opetellessa tuntuu postauksen mekaaninenkin kirjoittaminen ja muotoileminen ärsyttävältä työmaalta.

Ja sitten on se toinen aspekti. Lukeeko kukaan enää blogeja? Lukeeko kukaan enää mun blogia? Löytääkö tänne enää kukaan? Onko bloggaaminen täysin vanhentunut somen muoto, ala jolla pärjäävät enää vain ne, jotka onnistuivat vuosia sitten luomaan vakaan pohjan ja laajan yleisön sivulleen? Onko kaikki toiminta nyt keskittynyt Instagramiin ja Tiktokiin ja muualle? Onko tässä enää mitään järkeä?

Hyvin samaa pohdintaa siis kuin vuosi sittenkin melko lailla samoihin aikoihin. Mä itsekin innostun Instagramista koko ajan vain enemmän ja yritän siellä panostaa, ja koko blogi tuntuu jotenkin täysin turhalta siihen verrattuna. Mä todella tahtoisin panostaa blogiini, ja mä todella tahtoisin, että tänne löytäisi yhä useampi ihminen kiinnostavan sisällön perässä. Mutta en tiedä, miten se enää onnistuisi. Varsinkaan, jos suunta on tämä eikä mulla tunnu olevan enää mitään annettavaa. 

Kaiholla ajattelen muutaman vuoden takaista blogimaailmaa, jossa lukemat ja etenkin vuorovaikutus blogin ja lukijoiden välillä ja vuorovaikutus eri bloggaajien välillä olivat ihan eri luokkaa. Niin moni tuon ajan blogeista on kuopattu ja unohdettu, enkä halua oman blogini päätyvän niiden joukkoon.

Ehkä ennen kaikkea kyse on siitä, että työn ja koulun ohella en vaan enää osaa ja pysty laittamaan aikaa ja energiaa blogiin entisaikojen tapaan. Sillä heti, kun vähänkin tuntuu lomalta ja vapaalta, nousee blogi mieleen ja kaikki ihanat postausideatkin. Ei ole sattumaa, että tulen kirjoittelemaan juuri tänään, kun eilen sain kahdesta isosta koulutyöstä jälkimmäisenkin palautettua ja kodin siivottua ja tänään kalenteri näyttää pelkkää tyhjää.

Voi siis olla, että saatuani tämän tekstin valmiiksi ryhdyn heti työstämään toista. Tiedän myös varmasti, että nämä tässä postauksessa esittämäni ajatukset tulevat aina palaamaan takaisin mieleeni. Nyt mulla kuitenkin on pitkästä aikaa hyvä fiilis ja intoa tehdä. Toivottavasti se pysyy.

Olen myös alkanut ideoida tulevaa joulukalenteriakin, jos sulla on toiveita, mitä tahtoisit joulukalenterissa nähdä, voit laittaa alle kommenttia tai viestiä vaikka Instagramissa! Joulukalenteri toteutetaan viime vuoden tavoin sekä Instassa että blogin puolella. <3

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

maanantai 12. lokakuuta 2020

Syyskuun ihanimmat

Mä en voi uskoa, että me ollaan jo lokakuun puolivälissä. Yliopistossa hämmentää vielä enemmän, kun tuntuu että syksyn opinnot alkoivat ihan justiinsa (siis vajaa puolitoista kuukautta sitten), ja ensi viikolla on perioditauko ja ekat kurssit tulevat jo päätökseensä. Päivämääriä ja deadlineja selaillessa huomaa, että kohta ollaan taas jo kuun lopussa ja marraskuussa ja synttäreissa ja joulussa.

Lokakuun kiireen keskellä haluan kuitenkin palata hetkeksi iki-ihanan syyskuun tunnelmiin. Syyskuu oli täynnä paitsi armotonta arkea, myös niin monia ihania hetkiä, että todellakin tahdon ne jakaa teidänkin kanssa.

Syyskuussa ihanaa oli muun muassa...

♥️ Mökkireissut. Syyskuussa pääsin vielä jopa kaksi kertaa mökille! Ensimmäinen mökkiviikonloppu oli ihanaa hengailua rakkaiden ystävien kanssa pitkästä aikaa, ja toinen täydellinen mahdollisuus rauhoittua ja irtiotto arjesta. Osana ekaa mökkireissua pääsin puoliksi sattumalta näkemään ohimennen perhettäkin, ihana oli heitäkin nähdä ihan nopeasti!

♥️ Sienireissut! Äidin kanssa käytiin kaksi kertaa sienessä, ja löydettiin paljon enemmän kantarelleja ja suppilovahveroita mitä olisin koskaan uskaltanut toivoa! Nyt on pakkasessa sieniä vielä ihan kiitettävä määrä syksyn varalle.

♥️ Valmistuminen - syyskuussa mä nimittäin sain vahvistuksen, että olen todellakin valmistunut humanististen tieteiden kandidaatiksi, merkinnän rekisteriin ja todistuksen postissa! Vitsi mikä fiilis, kun neljän ja puolen kuukauden odottamisen jälkeen mulla oli vihdoinkin mustaa valkoisella ja voin rauhallisin mielin kutsua itseäni kandiksi. Kuvaussessiot kavereiden kanssa toki vielä odottavat, toivottavasti pian!

♥️ Kodin sisustaminen. Samana päivänä kun kandimerkintä tuli rekisteriin (itse asiassa kymmenen minuutin sisään), posti toi mun Ikea-paketin ja sain kauan kaivatun meikki-/työpöytäni. Mun pitää esitellä tämä nurkkaus joku päivä vielä tarkemmin, mutta tämä on aivan ihana ja sopii mun kotiin paljon paremmin, mitä uskalsin toivoa. Tämän pöydän ääressä istunkin melkein joka päivä kouluhommien ja etäluentojen parissa ja tätäkin kirjoittaessa! Tuli myös superhyvä fiilis, kun postin kuljettaja tuli jopa etuajassa ja kantoi mun (painavan) paketin ylös kotiin asti, vaikka virallisesti hänen ei olisi kuulunutkaan jättää sitä kuin vain alaovelle. Helpotti mun elämää tosi paljon ja toi hyvän mielen <3

♥️ Ihana peltokuvaussessio Haltialan kotieläintilan kupeessa kaverin kanssa. Kuvasaldoa tuolta reissulta lisää muun muassa täällä.

♥️ Sarjamaratoonit. Netflixistä olen ahkerasti katsonut jälleen Modernia perhettä (paras). Kivaksi rutiiniksi mulle puolestaan on muodostunut Salkkareiden katsominen tiskatessa ja kokkaillessa. Tylsää puuhaa alkaa jopa odottaa, kun se tarkoittaa sarjaan uppoutumista, ja mä olen vihdoinkin taas päässyt oikeasti etenemään Salkkareissa! Mulla Salkkareiden katsominen on siis vähän jäänyt, mutta tahdon katsoa kaikki jaksot enkä hypätä suoraan pitkän tauon jälkeen uusiin tapahtumiin. Nyt mä olen menossa jo kevään 2019 jaksoissa, eli oon alle 2 vuotta jäljessä! Aika monta sataa jaksoa kuitenkin on vielä katsottavana, että pääsen ajan tasalle. Mutta hei, muutaman kerran viikossa saa helposti katsottua neljästä viiteen jaksoa putkeen, ja keittiökin pysyy siistimpänä!

♥️ Iltaiset kävelylenkit kotikulmilla.

♥️ Herkulliset koti-illalliset (esim. tää maailman paras suppilovahveropiirakka itse kerätyistä sienistä!).

♥️ Uusi tukka! Ihanaa, että väri näyttää edelleen samalta (tai ainakin yhtä hyvältä), vaikka kampaajakäynnistä on jo kuukausi ja pesuja on ollut välissä moonta. Blondin kanssa kun tulokset valuivat saman tien kotona viemäristä alas.

♥️ Yhtenäisempi Instagram-fiidi! Kerrankin olen onnistunut pitämään edes jonkinlaista teemaa vähän pidempään yllä, ja vihreä fiidi on musta vaan niin kiva, luonnollinen ja suht helppo toteuttaakin.

♥️ Marimekon lempparilakanat ja muutenkin sängyn uusi ilme.

♥️ Raikas syysilma, viileät muttei kylmät illat ja ihan nätit maisemat. 

Mikä oli sun syyskuussa ihanaa?


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

maanantai 5. lokakuuta 2020

Rakkaus, tulevaisuus, opinnot | Vastaukset teidän kysymyksiin

Mä pyysin teitä lähettämään kysymyksiä niin täällä blogissa kuin Instassakin. Ja vitsi kun oli kiva vastata näihin! Tuli höpöteltyä monesta asiasta, jotka ovat viime aikoina pyörineet mielessä ja joista täälläkin mielellään puhuu, mutta jotka on jotenkin vaikea upottaa niin sanottuihin normipostauksiin. Siispä, kysymykset teidän kysymyksiin ja throwbackia elokuun aurinkoisiin kesäpäiviin!


Parasta Lontoossa?

Lontoo on vaan niin ihana. Ensimmäisenä mun on pakko mainita Lontoon kauppojen valikoimat. Vaateshoppailut? Kyllä. Meikkishoppailut? Oi kyllä. Ravintolaan? Ai että kyllä. Ruokakauppojen valikoimat? Oi apua miljoona kertaa kyllä.

Lontoossa on myös ihan superisti nähtävää ja tekemistä. On museota, puistoa, ihmispaljoutta ja rauhaa. On erilaisuutta ja rohkeutta ja kulttuuria ja menoa ja meininkiä. Lontoosta löytyy kaikki.

Ennen kaikkea se on kuitenkin se fiilis. Lontoossa olen viettänyt elämässäni eniten aikaa Helsingin lisäksi, ja vaikka niin paljon on vielä löytämättä ja keksimättä, on se niin tuttu ja kodikas. Parasta Lontoossa on vain olla Lontoossa.

Mulla on viime viikot tullut muuten ihan järkyttävä Lontoo-ikävä, ja olen ties kuinka monta kertaa sanonut, että jos maailma olisi normaali, olisin jo ostanut lentoliput lokakuun lopun taukoviikolle. Sydäntä vähän särkee, kun en tiedä lainkaan, milloin pääsen Lontooseen tai yhtään minnekään muualle. Mutta älä huoli rakkaani, palaan heti kun se vain on mahdollista!

Mistä haaveilet tällä hetkellä? 

Hehe, Lontoosta tietenkin. Joulusta ja lomasta, mulla ei ole oikeaa lomaa ollut viime joulun jälkeen ja pikkuhiljaa alkaa kaivata pientä breikkiä. Pidemmän tähtäimen haaveina viime aikoina mielessä on pyörinyt niin häät kuin vauvatkin. Niiden aika ei ole vielä vuosikausiin, mutta ehkä toivottavasti vielä tämän vuosikymmenen puolella!

Unelmoitko edelleen samoista asioista kuin vuonna 2018?

Tässä kysymyksessä viitattiin mun edellisen Q&A-videon vastaukseen, jossa sanoin, että mun suurin unelma on olla laulaja, kiertää maailmaa ja elättää itseni musiikilla. Toi haave on ollut mussa niin syvällä ihan pienestä asti, ettei se tuskin koskaan tule katoamaan. Aina kuvittelen itseni äänitysstudioon ja esiintymislavoille yleisön eteen. En tiedä, tapahtuuko tämän haaveen suhteen mitään, varsinkaan kun en viime vuosina hirveän aktiivinen ole asian suhteen ollut.

Haave, jota ei meinaa uskaltaa sanoa ääneen?

Apua, tähän en jostain syystä osaa keksiä mitään, mun haaveet tuli yllä aika hyvin listattua. Yksi haave edellisten lisäksi on päästä hetkeksi vielä asumaan ulkomaille ja tehdä ehkä harjoittelu jossain toisessa maassa. Olin sitä kaavaillut ensi kevääksi, mutta sattuneesta syystä päätin jättää sen myöhemmäksi. Ehkä tuo haave saadaan vuoden päästä toteutumaan, sormet ristiin!


Seurusteletko? Tekisitkö joskus postauksen kumppanisi kanssa?

Hänen vastaus jälkimmäiseen on vahva ehkä!

Ootko parisuhde- vai sinkkutyyppiä?

Mulla ei tähän ole oikein yksiselitteistä vastausta. Ihanassa parisuhteessa oleminen on ihanaa. Silti sinkkuudessakaan ei ole mitään vikaa. En koe olleeni onneton tai vajavainen sinkkuna. Ollaan vuosien saatossa käytykin aiheesta monet keskustelut kavereiden kanssa. Parisuhteeseen ei kannata pyrkiä eikä parisuhteessa pidä olla parisuhteen takia, vaan sen oikean ihmisen takia. Jos elämässä on ihminen, jota rakastaa ja jonka kanssa haluaa jakaa elämäänsä, parisuhde on parasta ikinä. Jos ei ole, sinkkuus on ihan yhtä parasta eikä millään tavalla huonompi tai voivoteltavampi vaihtoehto. 

Hulluinta, mitä olet tehnyt elämässäsi?

Mä olen aina ollut tosi varovainen ja harkitsevainen ihminen, joten kovasti en ole hulluillut. Rohkein siirtoni oli ehkä au pairiksi lähtö 19-vuotiaana. Muita tähän kategoriaan sopivia voisi olla oman otsatukan leikkaaminen (ala-asteella, yläasteella ja lukiossa, mulla on muistaakseni kaksi erillistä kertaa ollut otsis pikkulapsiajan jälkeen ja aina leikkasin itse!), 

Kadutko jotain asiaa tai päätöstä menneisyydestä erityisen paljon?

Mä olen aina pyrkinyt elämään elämäni niin, ettei mulle jäisi mitään katumisen aihetta (se osaltaan selittää myös edellämainittua varovaisuutta). Eniten mua jää vaivaamaan pienet ja mitättömät vastoinkäymiset ja nolostumiset ja kiusalliset kohtaamiset muiden ihmisten kanssa. Isojen asioiden suhteen yleensä joko seison päätösteni takana, tai annan olla, sillä enää en voi niihin vaikuttaa. Eniten ehkä harmittaa, kun joskus on tullut kohdeltua läheisiä huonosti. Pääosin en kuitenkaan juuri kadu asioita elämässäni.


Lempikarkkisi?

Mä en ole oikein karkki-ihmisiä, vaan käännyn aina suklaan ja keksien puoleen. Lempparisuklaita on Fazerin keltainen, Geisha, Fazerina, Maraboun appelsiinikrokantti ja Ferrero Rocherit. Geisha on niin klassikko ja kaikki tietävät, että rakastan Geishaa. Joka vuosi olen saanut synttäri- ja joululahjaksi Geishaa niin kavereilta kuin sukulaisiltakin ihan lapsesta saakka niin kauan kuin muistan, koska ihmiset tietävät sen olevan varma nakki! Mutta jos nyt tiukasti puhutaan karkeista, niin tykkään Aarrearkku-pussin niistä pienistä viinikumeista ja hedelmä-Panttereista.

Pepsi vai kokis?

Ei kumpikaan. Oon ruokarasisti, en tykkää mistään mustasta. Pikaruokaloissa tilaan Fantan tai Spriten (tai Jaffan tai 7upin, ei väliä). Paras juoma on kumminkin vesi.

Inhokkiruokasi?

Varsinaista ruokalajia en osaa sanoa, mutta tiettyjä ruoka-aineita kyllä. Melkein kaikesta saa hyvänmakuista oikein laittamalla, mutta mun ikuisiin inhokkeihin kuuluvat ainakin oliivit ja aurinkokuivatut tomaatit. Ne pilaavat ruoan kuin ruoan :(

Milloin viimeksi kävit jalkahoidossa?

Luultavasti Bangkokissa keväällä 2018!


Ootko koskaan miettinyt teologian opintoja?

Itse asiassa mä olen tällä hetkellä ensimmäisellä Helsingin yliopiston teologian kurssillani. Aikomuksena on suorittaa niitä kolme kappaletta ja suorittaa pieni opintokokonaisuus teologiasta. Tiedän kuitenkin, että kysymyksellä tarkoitetaan ortodoksisen teologian opintoja Itä-Suomen yliopistossa, ja siihen pitää vastata ikävä kyllä ei. Keksin kyllä monta paljon huonompaakin koulutusvaihtoehtoa, ja teologian opinnot voisivat osaltaan olla ihan siistit (niin kuin esimerkiksi kirkkomusiikin tai uskonnonopettajan opinnot). Tällä hetkellä elämää ei silti kyllä pääse unelmaopiskelupaikkojen top kolmoseen. Ja suunnitelmahan on, ettei parin vuoden päästä tarvitse enää opiskella mitään, kun valmistuu maisteriksi haha!

Mikä on vaikeinta uuden oppimisessa?

Nykyään tuntuu että kaikki! Mun on jotenkin tosi vaikea hahmottaa ja oppia ja opiskella uusia asioita. Mä olen koko elämäni ollut niin hyvä koulussa ja oppinut helposti, etten koskaan oppinut kunnolla opiskelemaan. Se sitten on lukiossa ja yliopistossa vähän kostautunut. Nykyään opinnoissa vaikeinta on englanninkieliset tieteelliset artikkelit ja muutenkin suurten kokonaisuuksien hahmottaminen ja käsittäminen. Mun vahvuuksia on ennemmin yksityiskohdat.

Kuinka pidät huolta hyvinvoinnistasi?

Mä olen tässä ollut aina äärimmäisen huono, mutta viime vuosina olen ottanut pieniä kehitysaskeleita. Yritän aina taata itselleni tarpeeksi pitkät yöunet (vähintään 9 tuntia, mun unentarve on suuri ja tuota vähemmällä en kunnolla pärjää), ja nykyään priorisoin tarvittaessa riittävät unet esimerkiksi koulutehtävien edelle. Toisin siis kuin peruskoulussa tai lukiossa, en nykyään tahdo enää kiduttaa itseäni valvomalla yömyöhään tehdäkseni kouluhommia puoliksi sammuneilla aivoilla.

Lisäksi mä esimerkiksi juon paljon vettä ja joka aamu (illoissa välillä on tsemppaamista) poikkeuksetta pesen ja kosteutan kasvoni ja harjaan hampaat. Ruokailurytmit mulla taas on ihan päin persettä ja syöminen on ehdottomasti mun heikko kohta, vaikka mättöruokia en harrastakaan.

Onko teillä samanlaisia vastauksia kysymyksiin?


Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

lauantai 26. syyskuuta 2020

Nostalgialakanoissa

Kun mä olin pieni, äidillä oli isot Marimekon keltaiset Unikko-pussilakanat. Pötköteltiin aina vierekkäin ja katsottiin yhdessä lastenohjelmia. Joskus menin peiton sisään ja leikin pienessä majassani. Jossain vaiheessa äiti luopui noista lakanoista, mutta mulla ne jäivät aina niin nostalgisina mieleen.

Abivuonna käytiin äidin kanssa tapamme mukaan pyörähtämässä Marimekon tehtaanmyymälässä, ja siellä oli tämä sama pussilakanasetti myynnissä. Tuolloin äiti osti tuon setin mulle ylioppilaslahjaksi.

Pitkään noi lakanat saivat odottaa käyttöönottoaan. Puolitoista vuotta myöhemmin muutin omaan kotiini. Mun pieneen sänkyyn ei kuitenkaan ollut järkevää ostaa isoa parisängyn peittoa, joihin nämä lakanat olisi saanut laitettua.

Tänä kesänä muutin sitten isompaan asuntoon ja sain itselleni oikean parisängyn. Muutama viikko sitten ostin paripeiton, ja vihdoin viime viikolla laitoin sänkyni uuteen uskoon ja petasin nostalgialakanat paikalleen.

Jos nämä olisivat vain yhdet lakanat muiden joukossa, tuskin olisin näitä tai muita näin räikeitä lakanoita koskaan itselleni ostanut tai kaivannut. Mutta mä olen ihan täydellisen rakastunut näihin. Mulla on kaapissa käyttöä odottamassa uusi päiväpeittokin, jota en ole vain hennonut ottaa käyttöön. Unikkokuosi on ihan superkaunis, ja keltainen ja vihreä tuovat ihanan raikkaan väripilkun kotiin. Tuplapeittokin näyttää jotenkin paljon siistimmältä kuin pieni peitto tai kaksi, vaikka ihan sekaisinkin.

Samalla käyttöön pääsi Finlaysonin valkoinen alulakana ja nuo ihanat jättityynyt. Koska mun sängyssä ei ole sängynpäätyä ja seinän ja sänfyn väliin jää pieni rako, halusin sängynpäädyn virkaa toimittamaan jättityynyt. Nuo tyynyt löytyivät Jyskistä hintaan 7,50€ kappale ja olivat ehkä paras ostos ikinä! Paitsi että ne näyttävät siistiltä sängynpäädyssä ja toimivat hyvinä selkänojina myös telkkaria katsellessa, ovat ne ehkä mukavimmat tyynyt ikinä. Ainoa haaste 60x80-senttisissä tyynyissä on tyynyliinojen löytäminen. Nuo valkoiset ostin Tokmannilta neljän euron kappalehintaan, mutta saattaisin kaipailla myös jotain muita, ehkä jollain tavoin kirjailtuja tai kuvioituja vaihtoehtoja. Jos jollain on vinkkejä isoista tyynyliinoista (jotka eivät olisi ihan superkalliita), saa vinkata!

Muuton myötä yksi mun lemppariasioista on ollut uuden, isomman sängyn sisustaminen. Oon ostanut ison kasan ihania uusia lakanoita, joiden käyttöönottoa en meinaa malttaa odottaa! Toisaalta vuosien odotuksen myötä mun on ehkä pakko myöntää, ettei tuplapeitot välttämättä ole mua varten, ainakaan toisen ihmisen kanssa jaettuna. Oman peiton kanssa on enemmän vapautta möyhiä mun kaltaiselle levottomalle nukkujalle, haha! Ehkä mä kuitenkin tähänkin totun, edes söpöjen lakanoiden vuoksi ♡

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

perjantai 18. syyskuuta 2020

Hyvästi blondit – hiusten muodonmuutos

Alustukseksi: Kävin kampaajalla. Ensimmäiset kuvat ovat otettu kaksi päivää ennen kampaajakäyntiä. Postauksen loppupuolelta näet kuvat mun uusista hiuksista. Olettaen, että sua kiinnostaa. Kiva kun klikkasit tämän jutun auki, jei!

Mä olen koko elämäni halunnut pitkät hiukset ja intohimoisesti aina niitä pyrkinyt kasvattamaan. Pienenä äiti aina halusi leikata mulle polkkatukan. Jossain vaiheessa onnistuin kuitenkin itse jo päättämään, mitä tahdon tehdä hiuksilleni, ja siitä asti suunta on ollut aina kohti pidempää.

Ja pitkät mulla onkin ollut ainakin yläasteelta asti. Välillä on pitänyt leikata vähän reilummin huonoja latvoja pois, mutta kasvatusprojekti jatkui vain. Vaikka hiukset olivatkin pitkät, eivät ne koskaan olleet tarpeeksi pitkät. Ponnari jäi aina liian lyhyeksi, letit ne vasta tyngät olivatkin. Ja niin me vaan jatkettiin kasvatusta.

Pitkät hiukset ovatkin olleet niin ihanat! Mun mielestä pitkät hiukset ovat niin kauniit, enkä voinut kuvitellakaan itselleni lyhyempiä. Mun mielestä omalla kohdallani lyhyet näyttäisivät hölmöiltä, ja saatoin ihmetellä muita ihmisiä, jotka tosta noin vain luopuivat kilometrikutreistaan ja vaihtoivat lyhyeen malliin.

Pitkien hiusten mukana tulee kuitenkin paljon hommaa ja vaivaa. Pituuden päälle mun hiukset ovat myös suhteellisen paksut, eli karvaa riittää! Mulla oli hiukset aina kiinni, kun en osannut enää pitää auki. Hiukset painoivat paljon ja olivat tiellä. Musta tuntui, että niskat menivät aina jumiin ihan vain hiusten takia ja ponnareista tuli pää kipeäksi. Peseminen oli ihan jäätävä prosessi, aineita oli vaikea levittää ja saada pois. Ja se kuivattaminen, jossa meni puoli päivää! Takut olivat hulluja etenkin likaisemmissa hiuksissa. 

Eikä ne hiukset näyttäneetkään niin kivoilta, sillä väri oli oikeasti aika kauhea. Olen sävyttänyt mun blondia vuosikausia, mutta mun latvoihin ei tarttunut enää mikään. Mulla oli siis pitkä tyviväri, kellertävänvaaleat latvat ja niiden välissä ohut kaistale kylmän violettia, johon hopeashampoot tarttuivat. Kuvissakin hiukset alkoivat näyttää raskailta. Pikkuhiljaa mun sydämessä tunne kasvoi kasvamistaan, että mun on pakko päästä näistä eroon.

Monen viikon pohdinnan jälkeen viime viikolla tsekkasin vapaapäivänäni huvikseen Timmasta vakkarikampaamoni tilanteen. Huomasin heillä olevan reilusti vapaita aikoja ja marssin paikalle. Mä en koskaan uskalla varata aikaa itse netistä, kun en tiedä, mitä kaikkea mun hiuksille oikeasti pitäisi tehdä ja kuinka kauan siinä menee, joten mieluiten selitän tilanteen kasvotusten. Mulle annettiin aika saman tien, ja yhtäkkiä istuinkin jo penkissä!

Tämä kampaajareissu oli muutenkin täysin poikkeuksellinen mulle. Sanoin, että rakastan pitkiä hiuksia, mutta nyt saa leikata reilusti pituudestakin. Värin suhteen mulla ei puolestaan ollut mitään selkeää kuvaa. Mulla on tällä hetkellä menossa oman värin kasvatusprojekti, joten toiveeni oli, että uusi väri olisi hieman lähempänä omaa väriäni (jota oli jo melkein korviin asti puolentoista vuoden värjäämättömyyden jälkeen), mutta yleisilme olisi silti vaaleampi. Kylmät sävyt yleisesti ovat miellyttäneet minua, mutta olin avoin myös lämpimämmille väreille. Ainoa, mikä mulla suhteellisen selvänä oli mielessä, oli etten halunnut mitään täysin perusruskeaa, jonka kokisin tylsäksi. Halusin edes jonkun mielenkiintoa ja innostusta herättävän twistin.

Valittiin kirjasta kutkuttava sävy ja ruvettiin hommiin. Mä en osaa sanoa, kuinka lähellä lopputulos lopulta tuota näytesävyä oli, mutta ihan sama. Tämä on ihana.

Siis mä olen vuosia kuolannut upeiden gingerhiuksisten kuontaloiden perään ja haaveillut, että itsekin joskus uskaltaisin. Ja ihan puolivahingossa mäkin sain nyt hiukseeni vivahduksen gingeriä! Toki en tiedä, onko se vain mun silmissä ja näkeekö kukaan muu mun hiuksissa hentoa kuparinpunertavaa sävyä, mutta mun mielessä sellainen ehdottomasti on. Ekat päivät mä vaan hihkuinkin, että mulla on punainen tukka, haha! 

Anyways mä rakastan tätä uutta väriä. Mä rakastan, että vaikka mun tyvi onkin oikeasti jo suurinpiirtein korviin asti, latvojen uuden värin myötä kokonaisuus näyttää sulavalta eikä hiukset oudosti vain katkea keskeltä. Näissä kuvissa tuossa värin ja tyven rajalla näkyy vielä häiväys vanhaa sävytettyä blondia, mutta muutaman pesun jälkeen sitä ei enää ole, vaan mulla on pehmeänruskea(nkuparinen) kokonaisuus. Ja siis kerrankin olen pystynyt nauttimaan kampaajalla hommatusta sävystä vielä useamman pesunkin jälkeen, blondista mulla nimittäin on sävytteet aina karisseet ekan pesun myötä.

Olen myös rakastunut uuteen pituuteen. Kun hiukset on reippaasti lyhyemmät ja huonot latvat on pois, on olo vaan niin paljon kevyempi ja käsittely helpompaa. Pesussa toki on paksuuden vuoksi edelleen hommaa, mutta pesun jälkeinen fiilis on ihan hullu. Märät hiukset eivät ole enää yhtä isoa klönttiä, vaan pesun jälkeenkin hiusten kanssa on hyvä ja helppo olla. 

Eivätkä nämä onneksi superlyhyet ole, kuten en halunnutkaan, mutta ihan varmasti lyhyemmät mitä mulla on ala-asteen jälkeen ollut. Senkin suhteen on tullut hauskoja havaintoja, joita pidemmillä hiuksilla ei ole tullut mieleenkään. Niin kuin se, etten ilman peiliä meinaa edes nähdä hiuksiani kuin ihan vain latvoista. Tai että jos hiukset heilahtavat naamalle, ulottuvat latvat juuri naamaan eikä yli  kasvojen toiselle puolelle. Nutturakin oli oikeasti vaikea tehdä, ja letit jäävät ihan pikkuisiksi.

Mä oon kyllä nyt ihan innoissani näistä mun uusista hiuksista, en tiedä välittyikö se tästä tekstistä jo. Vähän olen jo ehtinyt miettiä, jos seuraavalla kerralla (milloin se ikinä tuleekaan) uskaltaisin värjätä vielä vähän rohkeammin kohti sitä gingeriä ja kuparia, että mun hiukset olisivat oranssit muidenkin kuin mun mielestä! Ja siis vaikka olen värjännyt blondiksi kymmenen vuoden ajan, tuntui uusi väri heti niin omalta ja luonnolliselta. En olisi ehkä uskonut, mutta näin sitä vaan kannatti uskaltaa.

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

lauantai 12. syyskuuta 2020

Tältä meillä näyttää nyt | Kuusi viikkoa muutosta

Tänään lauantaina mun muutosta tulee kuluneeksi kuusi viikkoa. Tavallaan tekee mieli sanoa jo kuusi viikkoa, mutta tavallaan vasta, niin kotiutunut mä tähän asuntoon olen. Torstaina päätinkin sitten siivota jälleen viimeisen päälle ja ottaa kunnolla kuvia asunnosta! Mä olen parin viime viikon aikana muutenkin siivoillut oikein ahkerasti, kun kaikki päivät tulee lähinnä kuitenkin vietettyä kotona (enkä mä nyt kouluhommille tuhlaa ajatuksiani, haha!), järjestellyt hyllyjä ja laatikoita ja kehitellyt uusia, toimivia säilytysratkaisuja. Ihan parasta!

Tältä mun asunnossa on nyt siis muutaman viikon ajan näyttänyt. Tuorein lisäys on tuo tv-tasona toimiva kaappi (ja sen päällä oleva tv), joka on muutaman viikon ajan ollut jo paikoillaan ja jonka vaiherikkaasta tarinasta tulee vielä oma postauksensa!

Toki nyt tätä kirjoittaessani mun asunnossa näyttää jälleen ihan erilaiselta, kuten Insta-seuraajani saattoivat stooreistani huomatakin. Pari tuntia näiden kuvien ottamisen jälkeen posti toi mulle työ/meikkipöydän, jonka iltapuhteeksi kasasin ja laitoin paikoilleen. Mulla on myös uusi peitto, päiväpeitto ja kasa lakanoita valmiina käyttöönottoon. Enää multa puuttuu siis vain keittiön kattolampun asennus ja verhotangolle ruuvien poraaminen, ja noista nurkassa lojuvista laatikoista ja vanhasta telkkarista ja mikrosta pitää päästä eroon. Sitten päästäänkin jo virallisen asuntoesittelyn kimppuun!

Tässä välissä muistinkin, että mulla on vielä muuttovlogi editoimatta, sen vuoro pitää olla kyllä vielä ennen tuota esittelyä. Hups!

Tämä asunto on hyvin samankaltainen kuin edellinen (jonka alkuperäinen esittely löytyy täältä ja täydellinen vlogikierros täältä). Tämä on kuitenkin hippasen verran isompi (tai näillä mittakaavoilla aika superpaljon isompi), joka vaikuttaa niin valtavasti. Vielä ei ole missään loppunut tila kesken, ja nyt kun viimeisetkin kalusteet saadaan paikoilleen, on myös järjestyksen ylläpitäminen helpompaa.

Ainoa, mikä mulla ei muuttunut lainkaan on keittiö, ja tiskaaminen on ihan yhtä tylsää puuhaa. Keittiön pienuudessakin auttaa nyt kuitenkin muualle ulottuva lisääntynyt kaappitila ja nuo ihanat seinäkoukut, joihin saan kätevästä tavaraa roikkumaan! Nämäkin kuvat ovat siinä mielessä vähän valheelliset, ettei mun keittiönurkka oikeasti koskaan näytä tältä. Imuri on yleensä kaapissa piilossa eikä keittiössä laturissa kiinni, koukuista roikkuu paperikassissa kierrätettäviä roskia ja ikonille on nyt oma koukkunsa sängyn yläpuolella olevan ison ikonin vieressä.

Höpöttelen asunnosta enemmän ehkä sitten tulevassa varsinaisessa esittelypostauksessa. Vaikka täällä ei vielä ole valmista, halusin tallentaa tämänkin hetken muistikortille ja jakaa teidän kanssanne. Tältä mun kodissani näytti loppukesästä (alkusyksystä) 2020 kuuden viikon asumisen jälkeen. Nämä eivät myöskään ole niitä kaikista huolitelluimpia sisustuskuvia, joissa kaikki on upeasti laitettu ja kaikki ylimääräinen piilossa. Vanha telkkari kököttää nurkassa selkäreppujen rinnalla ja liian lyhyt antennikaapeli menee rumasti huoneen poikki. Nipsuttimilla kiinni oleva verho on puoliksi irti eikä yhtä verhoa ole vielä laitettu ollenkaan, sillä odottelen vielä, että se verhotanko saadaan paikoilleen. Päiväpeittokaan ei vielä näiden kuvien ottamisen hetkellä ollut käytössä, vaan eriparilakanoiden päälle oli heitetty pelkkä viltti. Mutta hei, sehän on aivan okei. Tällaista kotirealismiakin kaipaa välillä.


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)