Hiljainen heinäkuu: täällä taas & suunnitelma jatkoon

Heinäkuussa julkaisin blogiin yhden postauksen ja Instagramiin kuusi. Blogissa oli siis hiljaisin kuukausi seitsemään vuoteen.

Monta kertaa olen täällä todennut, että pyrin pitämään postausvälit korkeintaan viikossa. Viime aikoina olen antanut itseni lipsua tästä enemmän, koska en tahdo pakottamalla vääntää sisältöä vain sisällön vuoksi, jos itsellä ei ole siihen fiilistä tai energiaa.

Heinäkuussa tauko venyi ja venyi, kunnes totesin, että ihan sama. Paine on kovin mun päässäni, ja kesä on muutenkin poikkeuksellista ja hiljaista aikaa. En jaksanut enää laskea päiviä edellisestä postauksesta, vaan annoin itselleni luvan yksinkertaisesti olla postaamatta. Palata näppäimistön ääreen sitten, kun siihen löytyy sitä fiilistä ja sitä energiaa.

Heinäkuu oli mulla täynnä töitä. Mun hatun yli menee todella, miten joku onnistuu yhdistämään täyspäiväisen somettamisen täyspäiväiseen työskentelyyn. Hitto, mun hatun yli menee, miten joku onnistuu yhdistämään täyspäiväisen työskentelyn yhtään mihinkään! Kun kaikki päivät menee töissä, mulla ainakin menee koti ihan sekaisin, kauppareissut ja kokkailut jää, eikä varsinaista vapaa-aikaa tunnu olevan ollenkaan. Varsinkin näin, kun joka viikko tekee eri vuoroa töissä ja sitä mukaa aina kehitetään uudet rutiinit. Vaikka työstäni tykkään, olen todella alkanut odottaa syksyä ja koulujen alkua, että saa taas olla ihan vaan kotona ja vapaasti rakentaa omaa arkea.

Varsinaisten vapaidenkin puolesta mun heinäkuu on ollut köyhää. Siinä missä kesäkuussa tankattiin kaikki mahdolliset vapaat mökki-ilmaa, oli mulla heinäkuun vapaatoiveet niin tiukasti suunniteltuna menojen ympärille, ettei siihen ylimääräistä jäänyt. Siksi mun koti varmaan onkin ollut enemmän tai vähemmän organisoidun kaaoksen tilassa viime viikot, kun en ole itsekään juuri ehtinyt täällä olla.

Mitä kaikkea mun heinäkuuhun sitten on kuulunut? No ainakin...

♡ Rakkaan kummilapsen syntymäpäiväjuhlat ja laatuaikaa perheen kanssa.

♡ Suurin hiusmuutos varmaan ikinä! Seuraava postaus onkin sille omistettu.

♡ Rakkaan ystäväni häiden suunnittelua ja järjestelyä (yhtään väheksymättä oman asun valmistelua ja kriiseilyä).

♡ Tuoreita mansikoita ja kaupan sushia.

♡ Unelmieni haastattelu töissä! En vieläkään voi uskoa, että sain jutella pitkään Nightwishista Tuomas Holopaisen kanssa. Best.

♡ Jopa kaksien uusien rintsikoiden ja yksien bikinien osto. Mikä helpotus, kun kerrankin onnistuu ilman suurta vaivaa löytää itselleen sopivat.

♡ Monta selfietä ja auringonlaskukuvaa.

♡  NE HÄÄT! Ihanimman ystäväni ihanimmat häät, jossa sain kaasoilla oikein urakalla. Ihana oli saada olla niin isossa osassa niin isoa päivää <3

♡ Vuohenjuustosalaattia. Onnistuin vihdoinkin paistamaan vuohenjuustoa ilman, että se suli täysin pannulle!

♡ Kaveriporukan perinteeksi muodostumassa oleva vuotuinen mökkireissu ja paljon frisbeetä (joka lensi naamaan vain kerran).

♡ Ihana spontaani pikarantareissu perheen kanssa, keppien heittelyä (sekin osui vain kerran naamaan), ulpukoiden kalastelua ja niiden uusien bikinien ensiuitto.

♡ Herkullista grilliruokaa (siis miten voi kasviksista tulla grillissä niin herkullisia?).

♡ Toiset ihanat häät, ystävien onni ja hyvä fiilis hyvällä porukalla.

Elokuussa on tahti onneksi vähän kevyempi. Tänä viikonloppuna on luvassa kauan odotettu mökkiviikonloppu kavereiden kanssa. Tätä olen niin kovasti kaivannut, ja tiedän, että ensi viikonloppuna saa nauttia ja nollata ihan täydellisesti, höpöttää ja nauraa ja iloita juuri oikeasta seurasta.

Seuraavalla viikolla onkin Nightwishin Kaisaniemen keikka ja sitä seuraavalla viikolla We Will Rock You -musikaalin näytös. Kieltämättä jännittää ensi kertaa ikuisuuteen (heh) osallistua tällaisiin suuriin tapahtumiin. Liput on kuitenkin ostettu aikaa sitten, enkä näitä halua jättää väliin. Musikaalissa käsittääkseni paikat on jaettu turvavälit huomioiden, ja keikalla jättäydyn tällä kertaa rauhassa kauemmas lavasta, missä on väljempää, enkä tapani mukaan ole änkemässä eturiviin. Uskon, että Nightwish on aivan yhtä täydellinen suunnasta mistä hyvänsä.

Ja hei, vajaan kolmen viikon päästä mulla päättyykin työt tältä kesältä ja alkaa minikesäloma! Kahden viikon verran ehdin hengähtää ennen kuin opinnot taas alkavat täyspäiväisesti. Vitsit mitä luksusta.

Pikkuhiljaa yritän tässä taas myös palailla blogin ja Instan pariin. Olen asettanut itselleni nyt puolitosissani tavoitteen, joka muutaman vuoden takaiseen kuulostaa hieman naurettavalta, mutta viime aikoihin verrattuna jopa kunnianhimoiselta. 

Tarkoitus olisi siis postata blogiin kaksi kertaa viikossa: keskiviikkoisin ja sunnuntaisin. Ehkä tällainen selkeä rytmi toimisi hyvin niin mulle kuin teillekin. Ja toki jos mulla on joskus oikein erityisesti asiaa, saattaa tuohon määrään tulla joinain viikkoina ekstraa, ja tietenkin joskus tuohon kahteen ei vain kykene venymään. Näillä kuitenkin lähdetään taas liikkeelle. Mulla on monta (omasta mielestäni) hyvää postausta jo luonnoksissa, joiden julkaisua odotan ja jännitän kovasti.

Instagram toki kulkee aina mukana. Sinne tulee samoja juttuja kuin blogiin, mutta paljon myös omaa materiaalia. Instaan siis päivittelen joka tapauksessa ahkerammin kuin blogiin. Tulkaa siis mukaan seurailemaan jos tahdotte, olisi ihana saada juuri sutkin mukaan, jos et vielä ole <3

Ja hei, otettaisko loppuun pieni tutustumiskierros? Kuka oot, mistä tuut, mitä sulle kuuluu ihan oikeasti?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Sinkkuus ei ole se huonompi vaihtoehto

Näin tällä viikolla Instagramissa, kun Tuuli kirjoitti upean tekstin sinkkuudesta ja parisuhteista. Halusin heti osallistua keskusteluun, aiheesta kun tuli yhdessä vaiheessa puhuttua kavereiden kanssa enemmänkin.

Muutama vuosi sitten olin sinkku, ja ehkä onnellisempi kuin koskaan sen astisessa elämässäni. Mulla oli söpö oma koti, jossa asuin ensimmäistä kertaa ihan yksin ja sain luoda itselleni omannäköistä arkea. Mulla oli mielenkiintoiset opinnot, jotka toki luonnollisesti enemmän tai vähemmän säännöllisesti hajottivat, mutta tuntuivat silti juuri omilta. Mulla oli valtavan upeita ystäviä, myös uusia ihania sellaisia, vaikka en olisi aiemmin uskonutkaan ystävystyväni enää kenenkään kanssa, varsinkaan näin syvästi.

Yhden ystävän kanssa toki meidän säännöllinen keskustelunaihe oli, miten ihanaa olisi, jos joskus olisi joku ihminen, jota halia, pussata ja rakastaa. Joku jolle olisit kaikista tärkein ja jonka kanssa saisit onnellisena jakaa elämää. Sellaista perushaaveilua ja vaaleanpunaisten taivaiden maalailua. Mietittiin, millaisten tyyppien kanssa päädyttäisiin lopulta yhteen, vai päädyttäisiinkö ollenkaan.

Samalla me todettiin, että emme tahdo seurustella vain seurustelun vuoksi, eikä varsinaisesti edes lähteä etsimään ketään. Me todettiin, että vaikka seurustelu olisi kivaa, ei meidän elämä sinkkuina ole yhtään sen huonompaa tai vähäarvoisempaa. Että jos löydetään kiva tyyppi, johon rakastutaan, olisi se ihanaa. Jos ei, niin olisi silti ihanaa.

Sittemmin löysin juuri tällaisen ihanan ihmisen. Silti edelleen mun ajatukset ovat samanlaiset. Kyllä, olen äärimmäisen rakastunut ja tässä vaiheessa ajatus hänestä luopumisesta on vähintäänkin kauhistuttava.

Silti en koe, että mun elämä olisi ollut jotenkin merkittävästi huonompaa aiemmin. Tai että se olisi, jos en koskaan olisi tähän parisuhteeseen päätynyt. Toisen osapuolenkin kanssa tämä tuli aiemmin tällä viikolla puheeksi, kun ryhdyttiin pohtimaan, että tarvitsemmeko toisiamme. Oltiin yhtä mieltä siitä, että jos joutuisimme eroamaan, olisi se paskaa. Mutta en mä pärjäisi elämässä yhtään tämän huonommin, vaikka en parisuhteessa olisikaan. Haluan toisen elämääni, hyvin suureen rooliin. En mä hänestä kuitenkaan ole riippuvainen, avuton ilman.

Parisuhde tekee musta onnellisen. Onnellinen olin kuitenkin jo sitä ennenkin.

Mikä on siis tämän kirjoituksen pointti? Älkää lähtekö hakemaan kumppania tai tyytykö kehen tahansa pelkän parisuhteen vuoksi, vain koska haluatte "jonkun". Lähtekää parisuhteeseen vasta, kun tai jos haluatte juuri sen yhden ihmisen. Jos sellaista ihmistä ei vastaan tule, on yksinelo aina parempi vaihtoehto kuin joku "pienempi paha".

Sinkkuudessa ei ole mitään hävettävää, vähäteltävää tai harmiteltavaa. Itseämme varten me täällä kuitenkin eletään.

Mitä ajatuksia tämä teissä herättää?

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Ei se gradu itsekseen valmistu

Niin, eipä valmistu ei. Silti mä tiesin varsin hyvin, että kun mun seminaari ja graduprosessi kestää tammikuusta joulukuuhun, en mä siinä neljän kuukauden kesätauon aikana aikaiseksi mitään saa.

Viimeksi olen työstänyt graduani muistaakseni huhtikuussa, siis reilu kaksi kuukautta sitten. Sen jälkeen on ollut muut kouluhommat ja työt ja kesä ja olisi kiva lomatakin välillä. Gradu on mielessä ehkä viimeisenä, kun ruokakauppaankaan ei aina tunnu ehtivän.

Ja kun nyt kesällä pitäisi kuitenkin oikeasti saada jotain aikaiseksi, kevään aikana kun en ihan kauhean pitkälle saanut edettyä. Mun tavoite olisi kesän aikana saada aineisto käsiteltyä ja litteroitua, niin syksyllä pääsisi sitten heti vauhtiin, analysoimaan ja kirjoittamaan. Mutta kun ei millään jaksaisi.

Aina välillä olen päättänyt, että huomenna panostan, ensi viikolla panostan. Aina kuitenkin se "vapaa" aika valuu pois, enkä kuitenkaan tahdo omasta hyvinvoinnistani tinkiä tämän vuoksi. Ja kun ei ole mitään varsinaista akuuttia deadlinea jossa pysyä, on sen työstämisen kanssa niin helppo lipsua.

Eilen mä taas päätin, että tällä viikolla jatkan. Päätin, että loppuarkiviikon kuuntelen ja kirjaan ja litteroin aineistoani joka päivä edes vähäsen, sen verran mitä ehtii. Että ainakin saan jotain tehtyä, edes jotenkin taas pallon rullaamaan. Samalla mietin, että tuleekohan tästäkään nyt taas mitään.

Tänä aamuna heräsin oikein innoissani, että nyt mä edistän mun gradua, nyt mä kirjaan ja litteroin! Mutta taas, tuleeko tästä nyt taaskaan mitään, ehtiikö into lopahtaa ennen alkamista.

Avasin koneen, avasin tiedostot, ja into katosi. En halunnut sitten yhtään mitään tekemistä koko projektin kanssa. 

Silti oli pakko tehdä edes jotain.

Laitoin nauhan pyörimään, etsin oikean kohdan ja lähdin kirjaamaan.

Ja vitsi se olikin kivaa. Pääsin heti draiviin, tein havaintoja ja keksin analyysikulmia.

Lopulta ehdin tehdä hommia ehkä kymmenen minuuttia, ennen kuin piti lopettaa(, kirjoittaa tämä teksti) ja lähteä töihin. Mutta oon niin onnellinen, että sain homman polkaistua taas käyntiin, ja ennen kaikkea siitä, että nyt haluan palata aineiston pariin ja jatkaa huomennakin. Edes kymmenellä minuutilla päivässä saa kuitenkin paljon aikaiseksi, jos päiviä kertyy.

Valmistuminen, täältä tullaan!

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

8 kummallista tapaani

☆ Mä en osaa kävellä portaita. Alas ainakaan. Tämä on niin kummallinen asia, tämä on kaikille mun läheisille hyvin tuttu asia ja uusienkin ihmisten kanssa tulee usein puheeksi, sillä mä en vaan pysty enkä kykene kävelemään portaita normaalisti alas, vaan meen hidasta vauhtia yksi askel kerrallaan ja aina vasen jalka edellä. Mä en tiedä mistä tämä johtuu, mutta olen tehnyt näin kai yläasteelta asti. Portaita kävellessä pidän aina kädellä kiinni, valitsen hissin aina jos mahdollista, ja pitkissä portaissa alaspäin saattaa oikeasti paniikki lähetä. Välillä tuntuu, että menetän tasapainon, tai sitten mulla on vaan niin heikot lihakset jaloissa, ettei portaiden kiipeily onnistu. Niin kummallista!

☆ Aina kun luen suomeksi käännettyä kirjaa, jään mielessäni kääntämään tekstiä takaisin englanniksi ja pohtimaan, miten joku kohta on alkuperäisteoksessa sanottu. Tämä automaattinen tapa on erityisen hämmentävä silloin, kun tajuan lukevani kirjaa, joka on alun perinkin suomeksi kirjoitettu. 

☆ Tiedättekö, kun esimerkiksi opettajilla saattaa sähköposteissa tai jossain virallisemmissa julkisissa tiedoissa etu- ja sukunimen lisäksi myös keskimmäis(t)en nim(i)en ensimmäinen kirjain? Mä jään aina pohtimaan, mikä nimi on kyseessä! Sitten aina tuntuu, ettei tuon ikäiselle ja tuon tyyppiselle tunnu olevan tuolla kirjaimella löytyvää sopivaa nimeä. Hyvä harrastus jolle ei koskaan löydy oikeita vastauksia.

☆ Mä en pysty nukkumaan selälläni. Siis miten ihmiset tekevät niin? Huomaan aina kyllä, miten rennolta ja kivuttomalta selällä makaaminen tuntuu, mutta mä en pysty nukkumaan niin. Kylkiasentokin tuntuu jo vaikealta, mun on nukuttava aina mahallani, vatsa ja rintakehä vasten patjaa on turvallinen olo. Mä olen muutenkin huono nukahtamaan, ja jossain lentokoneessa on mahdoton nukkua ainakaan yhtään pitempää pätkää niin huonossa asennossa.

☆ Okei, olen mä muutenkin todella huono nukkumaan. Mulla tosiaan kestää aina ikuisuus nukahtaa, vaikka olisin kuinka väsynyt (millaisia taikavoimia niillä ihmisillä on, jotka pystyvät nukahtamaan minuutissa tai tyyliin kesken lauseen?). Mä en myöskään muista, että olisin koskaan elämässäni nukkunut kokonaista yötä heräämättä kertaakaan, tämäkin ajatus kuulostaa musta ihan vieraalta. 

Olen muutenkin aika levoton nukkuja, heräilen tosiaan tosi paljon ja näen usein enemmän tai vähemmän stressaavia unia, joiden jäljiltä ei ole aina kovin levännyt olo. Alan esimerkiksi aamuyöstä unissani esimerkiksi jännittämään ja suunnittelemaan seuraavan päivän ohjelmaa tai puoliunessa stressaamaan, että pitäisi jo nousta, vaikka kello olisi tyyliin kolme aamuyöllä.

☆ Mä en myöskään osaa istua jalat suorassa, en siis mitenkään. Istuinpa ruokapöytään, työpöydän ääreen tai vaikka pianoa soittamaan, mulla jo laskeutumisvaiheessa automaattisesti nousee toinen jalka koukkuun jollain tavalla. Yleensä istun jalat ristissä sylissä tai toinen polvi koukussa, mutta vähintään tuolin jalkojen poikkipuihin nojaten. Ihan kamalaa olisi olla jossain todella virallisessa tilaisuudessa, jossa pitäisi istua nätisti. Mulla selvästi on jokin asentovamma koko kropan suhteen, heh. 

☆ Oikeakielisyys ja oikeinkirjoitukseen liittyvät jutut ovat aina olleet mun vahvuuksia. Yhtä asiaa en kuitenkaan osaa en siis millään, ja se on sana vihreä. Mulla menee nuo keskikonsonantit kirjoittaessa aina ihan tuurilla. Joko mun pitää tarkkaan mutustella sanaa etukäteen suussa, tai sitten tuurilla kirjoitan, tarkastelen jälkeä, huomaan kirjoittaneeni virheä ja sitten korjaan. Everytime.

☆ Samankaltainen juttu on Instagramin kysymysboksien kanssa. Tiedättekö, kun stooreissa on erikseen kysely-loota (jossa siis kaksi vaihtoehtoa joita klikata) ja kysymykset-loota (johon ihmiset voivat laittaa kysymyksiä/vastauksia/mitä lie)? Ihan mahdotonta. Klikkaan aina ensin väärää, kun olen laittamassa toista. Joka kerta. Instagram saisi nimetä ne selkeämmin.

Jos tarkemmin lähtisi miettimään, löytyisi näitä varmasti miljoona lisää, mennään nyt kuitenkin näillä. Ehkä joku päivä keksin toisen samanlaisen listan ja teen jatko-osan näille! Ja nyt mä haluan todellakin tietää, olenko mä yksin näiden kanssa vai samastutteko te johonkin kohtaan? Ja laittakaa ihmeessä teidän kummallisia tapoja ja ominaisuuksia, olen varma että meillä jokaisella on jonkinlaisia outouksia hihassa.

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Ihanin kesäpäivä Porvoossa

Sunnuntaina todellakin käynnistettiin kesäkausi. Vietettiin päivä Porvoossa, ehkä kesäkaupungeista ihanimmista. Sää oli upea, vaikka paahteessa tarpoessa 26 lämpöastetta alkoi todella tuntua. Ja ihana vanha kaupunki! Porvoon vanha kaupunki on kyllä ihanin kaikista, syötävän suloisen väriset puutalot, mukulakivikadut, pellot ja kukkapuskat. Kunnon maalaisunelma. Nähtiin hevosia ja kuunneltiin, kun kaveriporukka istui piknikillä kitara kädessä laulaen. Kiivettiin lintutorniin maailman pelottavimpia, kapeita, jyrkkiä ja harvoja portaita pitkin. Syötiin illalliseksi burgeria, koska kaikki muut ravintolat olivat kuuden jälkeen sunnuntaina jo ehtineet sulkeutua. Aloin haaveilla Porvoossa asumisesta vaikka yhden kesän ajan joskus. Toinen päiväreissu ainakin tähän kesään mulle vielä mahtuisi!

Sanoin viikonloppuna kaverille samaa, mitä olen aikaisemmin stooreissakin sanonut. Kesällä musta tuntuu multa. Kesällä mä olen kaikista omimmillani, herään henkiin ja koen, että olisin palannut kotiin. Kesä tuntuu niin oikealta kaikilla mahdollisilla tavoilla, ja olen niin onnellinen, että se on nyt täällä. Olen jo nauttinut täysin rinnoin t-paitakeleistä, lämpimistä tuulenpuuskista ja kukoistavasta luonnosta (tekisi mieli koko ajan kävellä kännykkä kädessä taltioimassa tuota ihanuutta). Eilen alkoi sataa kesken kuvaussession, eikä edes tihkusta kastuneena tullut kylmä.

Vielä odotan pitkiä automatkoja musiikin pauhatessa, huoltoasemapysähdyksiä, uusia perunoita ja kotimaisia mansikoita (ostin viikonloppuna jo ekat, nam!), piknikeitä ja myöhäisiä iltoja. Puhumattakaan mökkireissuista, järvistä ja laitureista, kalojen hypähdyksistä ja lintujen pyrähdyksistä jossain kaukaisuudessa, loputtoman värikkäistä auringonlaskuista, saunasta ja uinnista, grilliruoista ja metsämarjoista, lomasta, lomasta, lomasta, edes muutaman päivän verran.

Kiitos kesä, kun tulit. En pysty kiitollisuuttani koskaan sanoiksi täysin pukemaan.

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa

Totuus kokolapuista: vaatekaapin kartoitus

Mä olen puhunut täällä ja Instagramin puolella paljon vaatekoista, siitä miten yhdessä kaupassa tai yhden vaatekoon kohdalla M on liian iso, toisessa 42 ei mahdu päälle. 

Saman sain huomata jälleen tällä viikolla, kun yritin etsiä itselleni juhlamekkoa (joka on työmaa jo itsessään). Ainoa kunnollinen valikoima tuntuu olevan Halosella, sielläkin tosin mun tarpeisiin hyvin surkea. Eniten mua sielläkin häiritsi juhlamekkojen mitoitus. Löysin kaksi ihanaa mekkoa, jotka melkein olisin itselleni huolinut. Kuitenkin toisessa suurin koko oli XL ja toisessa 42, eikä kumpikaan näistä mahtunut mun päälleni. Lopulta yksi mekko lähti mulla mukaan, isoille tytöille tarkoitetusta Zizzi-vaatekaupasta. Mekko oli heidän S-kokoa, joka vastaa kokoa 42-44. Mulla tuo kyseinen mekko lähtee vielä kavennukseen, eli oli mulle liian iso, vaikka Halosella vastaava koko oli liian pieni.

Siitä ei ole kauaa, kun itse vaatekaupassa arvoin XS:n ja S:n välillä, joten tuntuu käsittämättömältä, että nykyään vertailu on yhä useammin 42:n ja 44:n välillä. Käsittämättömältä useastakin syystä. Se, etten mäkään välttämättä mahdu kauppojen isoimpiin kokoihin, saa mut tajuamaan, kuinka iso osa väestöstä näin rajautuu pois. Mutta silti samaan aikaan mulla on käytössä vanhoja ja jopa uusiakin vaatteita edelleen S-koossa. Hämmentävää, eikö?

Halusin nyt konkreettisesti vertailla mun vaatekaapista löytyviä vaatteita ja niiden kokolappuja, ja sen avulla havainnollistaa tätä täydellistä epäloogisuutta. Uusimmat kuvat on otettu tänään, vanhimmat elokuussa. Jokainen näissä kuvissa näkyvä vaatekappale on mulla aktiivisessa käytössä ja mahtuu mun päälle, ellen toisin mainitse. Osa näistä on ollut käytössä vuosikausia, osa on hiljattain ostettu. Näkyykö tämä ero kokolapuissa? Sen saa nähdä. 

COLLEGEPAITA S (MANGO), FARKUT S (BIKBOK SOPHIA)

Kuvien collegepaita on ehkä mun suosikkivaatteeni ja etenkin kylmempään vuodenaikaan lähes päivittäisessä käytössä. Mä olen rakenteeltani kovin pienikokoinen ihminen, joten tällaisissa rennoissa, vähän oversize-vaatteissa otan S-koon, kun ei tarvitse huolehtia, että puristaako tisseistä tai mahasta.

Farkut ovat tässä listassa siinä mielessä poikkeus, että vaikka saan ne hyvin päälleni (kuten kuvista näkyy), kiristävät ne sen verran, etteivät ne enää juuri päälle eksy. Kun ostin nuo pari vuotta sitten, oli tuo S mulle jopa turhan iso, paitsi iltaa kohti, kun turvotuksen ja täyden mahan myötä saattoi nappi vähän kiristää. Kävin tässä yksi päivä huvikseni sovittamassa, ja jos nyt ostaisin saman mallin pöksyt, lähtisi mulla mukaan L-koko.

T-PAITA S (PRIMARK), HOUSUT M (CUBUS)

Housut ostin viime kesänä, kun olin melko lailla samankokoinen kuin nyt. Rakastuin näihin housuihin vaivuttuani epätoivoon muiden kauppojen liian pienien housujen kanssa, sillä näissä M oli mulle jopa turhan reilu! Myymälöistä ei kuitenkaan enää S-kokoa löytynyt sovitettavaksi, joten nämä isommat lähtivät mukaan. Nämä ovat aivan ihanan rennot päällä, kun eivät purista yhtään mistään. Joskus meinaa istuessa nousta vyötärö ihan tisseihin asti, kun valmiiksi korkealla vyötäröllä on leveyden puolesta vielä liikkumavaraa.

Primarkin t-paitoja mulla on tosiaan iso kasa kaikissa mahdollisissa väreissä, kun olen monta vuotta sitten Lontoosta ostanut. Ne ovat pääsääntöisesti mulla kokoa S tai 36 ja edelleen käytössä.

T-PAITA S (VERO MODA), FARKUT M (BIK BOK PEACHY)

Näistä farkuista kirjoitin oman postauksensa täällä, sieltä voi lukea lisää! Näistä mulla on tosiaan koko M, joka on ihan sopiva. Ruoan jälkeen näistäkin kyllä pitää nappia avata. 

MEKKO 40 (NANSO), SADETAKKI S (PRISMA: HC)

Tämä ihana Nanson pellavamekko on suhteellisen tuore lisäys mun vaatekaappiin. Mulla oli tämän kanssa hyvin tyypillinen ongelma, niin kuin aina tällaisten napitettavien, joustamattomien yläosien kanssa. Mun vartalo (siis esimerkiksi hartiat ja vatsa) olisi ollut kokoa 36, mutta tissit mahtuivat vasta kokoon 40. Ostin siis suosiolla isomman koon, ja mekko on mukavan rento päällä. Sadetakki on ollut mulla vuosia, ja edelleen on sopivan löysä päällä.

HUPPARI L, LÖKÄRIT M (PIECES)

Tätä supermukavaa oloasusettiä kävin Vilassa sovittamassa, ja lopulta tilasin söpömmän värin ja pienen alennuksen perässä Zalandolta. Halusin rennon ja mukavan kokonaisuuden, ja yläosassa L oli juuri sellainen, ilmava ja puristamaton. Alaosassa L kuitenkin pussitti vähän turhaan, joten ostin M:n. Rakastan näitä todella, housuissa on niin ihanan korkea vyötärö ja täydellinen istuvuus!

TAKKI M, MEKKO S (LINDEX)

Kevättakki on tänä vuonna ostettu, kun edelliset jäivät kaikki pieneksi. Olin todella yllättynyt, kun sekä tässä että toisessa harkitsemassani Lindexin takissa mulle istui M. Tästä mekosta sovitin kaupassa myös M-kokoa, mutta se oli selvästi ihan liian iso mulle.

Ei kuitenkaan tämän pohjalta oleteta, että Lindex kokonaisuudessaan olisi "kokoystävällisempi". Selitinkin aiemmin stooreissa, kuinka sovitin yksiä suoria, joustamattomia housuja, joista muistaakseni edes koko 44 eivät menneet kiinni. 

T-PAITA S (KIRPPIS), HOUSUT 42 (LINDEX)

Myös nämä rennot kesähousut ovat Lindexistä. Näistäkin lähti mukaan koko 42, muistaakseni 38 oli liian pieni eikä kokoa 40 ollutkaan. Tämä 42 on mulle kuitenkin täydellisen sopiva, mulla kuitenkin eniten massaa tuntuu olevan tissien ohella vatsan ja takapuolen alueella. T-paita on selästä avoin, joten koon suhteen ei ole niin tarkkaa. Se on kuitenkin myös esimerkiksi hihoista varsin mukava ja hyvä päällä.

T-PAITA 32 (PRIMARK), HAME XS (TORILTA)

Nämä ovatkin erityisen hauska kaksikko, yksi mun suurimmista kesäasusuosikeista ja edelleen käytössä. Hameen bongasin Lontoosta markkinoilta, ja rakastuin ihan täysin. Myynnissä taisi olla vain yksi kappale, XS-koossa (ja kolmen punnan hinnalla), ja se sitten lähti mukaan. Vyötärö on aika kireä, kun sen vetää päälle (ja jonkinnäköistä ääntä siitä saattaa välillä lähteäkin), päällä se on kuitenkin varsin mukava.

Näitä paitoja mulla on kaksi kappaletta, valkoinen koossa 34 ja musta koossa 32. Ne olivat käsittääkseni oversize-malleja (näin ainakin koista päättelen), mutta itse tykkäsin enemmän istuvasta mallista, joten otin reippaasti pienet koot mukaan. Nämä ovat tosi cropattuja, ja ulottuvat juuri ja juuri tissien alle. Näin korkeavyötäröisen alaosan kanssa ne ovat kuitenkin varsin ihania! Ja kyllä, edelleen mahtuu mulla tissit tuohon pikkupaitaan, vaikka ostohetkestä onkin jo kolme vuotta.

TALVITAKKI 42 (DIDRIKSSON), COLLEGE L (BIKBOK), HOUSUT S (VERO MODA)

Mun viime vuonna vielä käytössä ollut talvitakki oli muistaakseni S-koossa. Siksi oli hurjaa viime syksynä lähteä ostamaan uutta, kun joka ikinen sovittamani takki oli vielä koossa 40 liian kireä lantiolta. Sen takia ehkä juuri yllätyinkin, kun keväällä löysin välikausitakin, joka sopi M-koossa.

Talvella ostetusta college-paidasta olisin voinut ottaa pienemmänkin koon, mutta halusin oikein ison ja rennon oversize-paidan, johon hautautua kylmillä keleillä kotoillessa. Suorat rusettihousut mulla on ollut jo monta vuotta. Aiemmin tämä olivat jopa liian isot ilman vyötärölle solmittua rusettia, nyt kyllä pysyisivät päällä ilmankin.

Siinä siis nähtiin, mun aktiivisessa käytössä oleva vaatekaappi, jonka koot vaihtelevat XS:stä L:ään ja 32:sta 42:een. Ehkä tämä selittää, miksi en halua tilata vaatteita netistä, kun koista ei oikeasti koskaan voi tietää.

Mulla on tähän loppuun vain yksi kysymys teille: Samastutteko?

Lue myös:

Merkittävästä alipainosta lievään ylipainoon: mitä BMI oikeasti kertoo sinusta

Älä kommentoi toisen ihmisen painoa

Antaa rintojen roikkua vaan

Entä mun oma vartalo?

Maharauha

Kuinka tyytyväinen olet kehossasi? -testi: mun oikeat vastaukset

Kun vaatteet eivät enää  mahdu päälle

Enää en aio laihistella

Jokainen pömppö on arvokas

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa ja musa-YouTubessa