Hyvästeihin valmistautumassa

Tässä on rakas ystäväni ja pitkäaikainen kumppanini, LG G4 -puhelimeni. Meidän matkamme on jatkunut pitkään, pian jo kolmen vuoden ajan, kun ostimme hänet äitini kanssa puoliksi minulle ylioppilaslahjaksi. Tuo aika on ollut ihanaa. Hän tutustutti minut Android-puhelinten maailmaan entisten Lumioideni ja vanhan ajan nokialaisten jälkeen. Hän mahdollisti minulle Snapchatin, oikean Instagramin ja puhelimella bloggailun. Hän oli kaikki, mitä uskolliselta toverilta olinkaan toivonut.

Ensimmäinen takaisku tuli vuoden yhteiselon jälkeen keväällä 2017. Olin matkalla Serbiassa, kun yhtenä aamuna hän sammui, eikä enää herännyt. Epätoivoisista yrityksistäni ja rukouksistani huolimatta vietin seuraavat neljä päivää täysin puhelimettomana, kunnes kotiin päästyäni lähdin kuskaamaan häntä huoltoon. Hänen sisuskaluihin oli tullut jonkinlainen häiriö, mutta hänet onneksi korjattiin uudenveroiseen kuntoon takuun varjelemana. Elämä saattoi jatkua aurinkoisesti.

Seuraavana keväänä ystäväni kunto alkoi jälleen heiketä. Puhelin saattoi sammuilla ja käynnistyä uudelleen yhtäkkiä kesken käytön. Akku kului kohtalaisella käytöllä loppuun muutamassa tunnissa, ja puhelinta sai ladata useita kertoja päivän aikana. Lopulta tilanne alkoi käydä sen verran haastavaksi ja arvaamattomaksi, että vain viikkoa ennen kahden vuoden takuun päättymistä vein hänet takaisin huoltoon.

Hän palasi huollosta jo seuraavana päivänä. Vika oli ilmeisesti sama kuin edelliselläkin kerralla, ja sisukset olivat jälleen menneet uusiksi. Lähdimme yhdessä kotimatkalle, mutta ongelmat jatkuivat yhä. Kahden päivän kuluttua minun oli pakko viedä hänet takaisin huoltoon, huolen ja hämmennyksen valtaamana. Muutaman päivän kuluttua sain hänet takaisin, entistä ehompana. Jo korjatun vian lisäksi akku oli ollut rikki, joten myös se oli tällä kertaa vaihdettu. Puhelin toimi taas moitteettomasti, mutta tiesin, ettei seuraavaa vierailua takuun kattamaan huoltoon enää tämän puhelimen kanssa tulisi, ja jos vanha kaava jatkuisi, olisi vuoden päästä aika ryhtyä etsimään kumppanilleni seuraajaa.

Puhelimeni täyttää reilun kuukauden päästä kolme vuotta, edellisestä huollosta on nyt kymmenen kuukautta. Hän on alkanut taas näyttää satunnaisia heikentymisen merkkejä. New Yorkissa hän yllättäen sammui valittaen tyhjää akkua, vaikka hetkeä aikaisemmin lataus oli ollut 63 prosentissa. Huolestani huolimatta pistin tuon kerran kylmyyden syyksi, kunnes sama tapahtui muutama päivä sitten kesken työvuoron.

Meillä on ollut upeat kolme vuotta, ja hän on pienistä puutteistaan huolimatta paras puhelin, jonka olen koskaan omistanut. Rakastan hänen omalaatuista muotoiluaan ja takana sijaitsevia painikkeita, jotka saavat aina uudet tuttavuudet hämmentymään. Rakastan hänen käyttöjärjestelmäänsä ja olen useasti kiitollisena todennut, miten paljon miellyttävämmän käytön hän tarjoaa kuin esimerkiksi ystävieni Samsungit tai äitini Honor. Tiedostan kuitenkin, että yhteinen aikamme on pikkuhiljaa käymässä vähiin. Yritän ennakoida tulevaan, ja ottaa esimerkiksi tärkeimmät screenshotit ja muistiinpanot talteen. 

Kivusta huolimatta olen myös yrittänyt miettiä, minkä puhelimen huolisin jatkamaan ystäväni tehtävässä. iPhonet ovat poissa laskuista, ja oman kokemukseni mukaan Huawein puhelimet eivät vakuuta käyttömukavuudellaan. Androidissa siis kuitenkin tahtoisin pysyä ja mielellään alle 500 euron hintahaarukassa. Olen harkinnut LG:ssä pysymistä, mutta myös esimerkiksi Sonyn ja OnePlusin puhelimet ovat herättäneet kiinnostusta. Somemukavuuden takaamiseksi parempi kamera on aina parempi. Lisäksi arvostamme kovasti kestävää akkua ja muuten sujuvaa yhteiseloa ja kemiaa. 

Toivon teidän muistavan meitä tänä vaikeana aikana. Samalla kuitenkin osanottojen lisäksi puhelinsuositukset ja -kokemukset ovat lämpimästi tervetulleita ja toivottuja. En millään haluaisi erota rakkaasta G4:stani, mutta elämänkaarta vastaan on turha yrittää taistella. Onnekseni kuitenkin tiedän, että voin myöhemmin muistella yhteistä aikaamme lämmöllä ja rakkaudella. 

Kiitos, LG G4, olet ollut hyvä ystävä.

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Kuinka tyytyväinen olet kehossasi? -testi: mun oikeat vastaukset

Yksi päivä törmäsin internetsejä illalla selatessani Ilonan kehosuhdetestiin, joka lupasi kuudella kysymyksellä selvittää vastaajan suhteen omaan kehoonsa. Koska mulla ei myöhään sunnuntai-iltana ilmeisesti ole parempaakaan tekemistä, tein mä testin ja katsastin kysymykset läpi (tämä oli siis sen jälkeen, kun olin testannut, mikä kamala ruoka olisin: ilmeisesti majoneesi).

Jopa sillä olettamuksella, ettei netin itsetuntemustestit ole lähtökohtaisestikaan mitään laatukastia, oli tämä testi mulle täydellinen pettymys. Jokaiseen kuuteen kysymykseen oli kaksi vaihtoehtoa. Nuo molemmat ajatukset pohjautuivat siihen ajatukseen, ettei kukaan tässä maailmassa oikeasti voi olla tyytyväinen omaan kehoonsa tai ulkoiseen olemukseensa, vaan toiset ovat vaan parempia sietämään virheitä. Mua rupesi ärsyttämään sen verran, että halusin tulla esittelemään tänne tuon testin kysymykset, ja sen, miten mä oikeasti vastaisin niihin.

KUINKA TYYTYVÄINEN OLET KEHOSSASI?

1. Muut ympärilläsi murehtivat painoaan ja kehoaan. Miten reagoit?

a) Liityt keskusteluun, koska kropassasi on piirteitä, joista et pidä. (niin, itseään ryhmässä mollaaminen kun on niin trendikästä)

b) Pysyt hiljaa, tai sitten yrität piristää tuttaviasi kehumalla heidän hyviä puoliaan. ("hei rakas, ei se haittaa että sulla on vähän pulleat nilkat, kun sulla on noin upea tukka!")

c) Todennäköisesti totean heidän olevan upeita tyyppejä, joilla ei ole mitään syytä hävetä tai harmitella: me ollaan kaikki erinäköisiä ja -mallisia, ja kunhan paino ei merkittävästi haittaa terveyttä tai hyvinvointia, ei sille tarvitse pahemmin antaa painoarvoa (no pun intended). Sitä paitsi more often than not, muut harvemmin edes huomaavat tai ainakaan jaksavat kiinnostua siitä jenkkakahvan poikasesta, joka meinaa aiheuttaa sulle harmaita hiuksia (joita sulla ei myöskään ole, don't worry).

2. Kun katsot itseäsi peilistä, mihin huomiosi kiinnittyy?

a) Piirteisiin, joista et pidä tai jooiden haluaisit muuttuvan.

b) Siihen, miltä näytät juuri nyt: onko vaatteissasi lemmikinkarvoja, onko hampaissasi jotain... (eli ainoa vaihtoehto peiliin katsoessa on löytää jotain valitettavaa?)

c) Saatan hymyillä ja huomata, miten silmäni syttyvät. Saatan jäädä ihan liian pitkäksi aikaa ihailemaan sen päiväistä meikkiluomusta: terävää kulmakarvaa, hohtavaa poskiluuta, onnistunutta cut creasea tai upeasti rajattuja huulia. Joskus tietenkin väsyttää, naama kukkii ja hiukset ovat sekaisin ranskiksella. Silloinkin pyrin hymyilemään ja etsimään jotain, mikä miellyttää silmää. Kauniita asioita on kivempi katsella.

3. Some ja perinteinen media ovat täynnä "täydellisiä" vartaloita? (miksi tuossa kohtaa on kysymysmerkki, miksi?) Mitä ajattelet niistä?

a) Tiedät, että ne eivät ole realistisia, ja yrität olla kiinnittämättä niihin liikaa huomiota.

b) Ne samanaikaisesti kiehtovat ja saavat sinut tuntemaan olosi riittämättömäksi. (jälleen oletetaan, että jokaisen kuuluu kärsiä valtavista ulkonäköpaineista Victoria's Secret -mallien kuvia katsoessaan)

c) Media ja mainokset ovat täynnä tietynlaisia vartaloita. Ne näyttävät ainakin tietyiltä piirteiltään tosi hyviltä, mutta ovat kaukana mun niin sanotusta "haavevartalosta". Upeakroppaisia ihmisiä tulee tietysti vastaan, mutta tiedostan, että se on todennäköisesti yhdistelmä geenejä ja ankaraa työtä, eikä mun ole ollenkaan varaa vertailla itseäni heihin. Onneksi somessa ja muualla nykyään näkyy kaikennäköisiä ja -kokoisia ihmisvartaloita, eikä meitä samalla lailla opeteta enää ajattelemaan, että yksi olisi parempi kuin muut. 

4. Mitä ajattelet vanhenemisesta?

a) Uskot, että oikein syömällä, hyvin liikkumalla ja ihoa hoitamalla voit pysyä nuorekkaan näköisenä.

b) Tärkeintä on, että pysyisit terveenä ja mahdollisimman toimintakykyisenä mahdollisimman pitkään.

Näissä vastausvaihtoehdoissa oli sentään jotain järkeä, kerrankin! B-vaihtoehto on luonnollisesti lähellä omaa ajatusmaailmaani. Mä en totta puhuen ihan hirveästi ajattele vanhenemista ja eläkepäiviäni, olen vielä niin nuori, että ne tuntuvat todella kaukaisilta. Välillä kuitenkin herään ja tajuan, että elämäntavoillani musta tuskin tulee virkeää ysikymppistä, joka kokkailee lapsenlapsenlapsilleen herkkuaterioita ja kävelee kolme kilometriä vesijumppaan. Toivon kuitenkin pitkää ja ennen kaikkea tervettä ja onnellista elämää. Olen välillä kyllä myös miettinyt, miltä näytän kymmenen, kolmenkymmenen tai kuudenkymmenen vuoden päästä jopa kauhistellen, mutta edelleen siitä on turha näin 21-vuotiaana saada hermoromahdusta.

5. Hartiasi ovat jumissa ja niskaasi jomottaa ikävästi. Mitä teet?

a) Luotat siihen, että illan joogatunti auttaa. Ja jos ei auta, niin ainahan voit mennä hierojalle.

b) Syöt särkylääkettä ja toivot, että jos et kiinnitä vaivaan huomiota, se häipyy aikanaan.

c) Olen todennäköisesti nukkunut huonossa asennossa, kantanut painavaa reppua ympäri kaupunkia tai unohtunut viideksi tunniksi tietokoneelle katsomaan "vain sen yhden videon", niin kuin hyvin monena päivänä elämässäni. Pyörittelen hartioitani ja vannon meneväni hierojalle sitten joskus.

6. Joku kysyy tai jossain kysytään painoasi, kuinka vastaat?

a) Pyöristät lukua hieman alaspäin, koska pelkäät oikean painosi olevan "liikaa".

b) Et punnitse itseäsi usein, mutta pystyt antamaan melko tarkan arvion, koska tunnet kehosi.

c) Mä en omista vaakaa ja punnitsen itseni ehkä muutaman kerran vuodessa, joten en oikeasti tiedä. Luku on viime vuosina ollut kuitenkin jossain 52-55 kilon paikkeilla, joten tuskin se siitä on hirveästi muuttunut. Vielä lukioaikoina mun paino oli jossain 43 ja 47 kilon välillä, kunnes syystä X olin jossain vaiheessa lihonut sen noin 8 kiloa. Vähän oli outoa huomata, kun paino olikin siitä vanhasta tutusta, missä se oli vuosikausia ollut, noussut seuraavan kymmenluvun yli, mutta hei, me ollaan eläviä ihmisiä ja tietenkin meidän vartalot muuttuvat aikaa myöten. Eikun anteeksi, olisiko mun ollut tarkoitus jotenkin häpeillä mun painoani?

Mä tiedän, että meidän ihmisten joukossa on monia, jotka painivat ulkonäköpaineiden ja itsetunto-ongelmien kanssa, eikä mun ole tällä postauksella tarkoitus ollenkaan väheksyä heidän ajatuksiaan tai kokemuksiaan. Mä olen kuitenkin aiemminkin puhunut blogissani siitä, miten se itsensä haukkuminen ja vähättely on niin vahva normi, ettei positiivista ajattelua tai itsensä kehumista itsessään osata tehdä tai hyväksyä. Se, että ainoat vaihtoehdot, vaikkakin kärjistetyt, ovat joko inhota itseään vähän tai inhota itseään paljon ei auta meitä oppimaan arvostamaan itseämme yhtään enempää. Tuon testin lopputuloksen mukaan mulla onkin melko hyvä tai jopa erinomainen suhde kroppaani, ja silti mulle annetaan neuvoja ja kehitysehdotuksia, miten parantaa kehosuhdettani ja sitä kautta itsetuntoani. "Hyvä, että sulla menee hyvin. Mutta muista, aina voisi mennä paremminkin!" Testin tekijöillä tuskin on ollut negatiivisia ajatuksia taustalla sitä tehdessään. Asenteet ovat kuitenkin syvällä eivätkä aina tiedostettuja, ja siksi musta on tärkeää tuoda tämä puoli esiin.

Mä en ole täysin tyytyväinen kroppaani. Mua ahdistaa rintsikoita tai aina vääränkokoisia farkkuja shoppaillessa, enkä koskaan kiipeä portaita ylös kotiini hengästymättä. Se ei kuitenkaan tarkoita, etten voisi olla sinut itseni kanssa, ylpeä vartalostani ja kantaa sitä aivan niin kuin se olisi luonnollinen osa mun olemusta. Koska sitähän se on, luonnollista ja minä. Eikä se, että jopa itse tiedostan kuntoni tai fyysisen olemukseni voivan olevan parempi, tarkoita etten voisi olla tyytyväinen ja onnellinen omassa kehossani, ja yrittää tartuttaa samaa positiivista ajatusmallia myös muihin.

Kuinka tyytyväinen olen siis kehossani? Joinain hetkinä enemmän, joinain vähemmän. Kaiken kaikkiaan kuitenkin aivan tarpeeksi tyytyväinen.

Lisää aiheesta:

Älä kommentoi toisen ihmisen painoa

Tältä näyttää L-koon nainen

Entä mun oma vartalo?

Minä ja kaikki virheeni

Miksi en saa ajatella olevani kaunis? 

Kannetaan kauneuttamme ylpeydellä ensi vuonnakin

Älä kehu ulkonäköäni

Maharauha

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

New York kymmenellä lauseella ja kymmenellä kuvalla

Ensimmäinen New York -katsaus on täällä! Ennen kuin lähden kyntämään kameran kuvasatoa ja tarkemmin käymään meidän matkaa läpi, halusin mä jakaa teille muutamat puhelinkuvat erilaisten New York -huomioiden kanssa. Instaseuraajille saattaa osa olla jo tuttua juttua, jos et mua jo seuraa, niin kannattaa ehdottomasti ottaa talteen mun käyttäjä @sannalovesfood, sinne päivittelen reissujen aikaan oikein erityisen ahkerasti!

Ensimmäisenä kohteeseen saavuttuamme huomasin jättäneeni farkut kotiin - menin kymmenen (kylmää) päivää siis kahdella mekolla ja loppuviikosta vielä yhdellä pitkällä t-paidalla.

Ulkona en pahemmin palellut, mutta sisällä kyllä - kiitos Suomen ympärivuorokautisille pattereille ja kolminkertaisille ikkunalasituksille!

Meidän kolmannelle yölle ja päivälle oli luvattu ankara lumimyrsky, jonka vuoksi koulut olivat kiinni - ylläolevassa kuvassa näkyy kyseisen aamun katukuva. Lumista.

Joka paikassa haisee hassulta - kämpässä on oma ominaistuoksunsa, joka kadunkulmalla haisee pilvi ja viemärikaivoista kohosi valkoista höyryä, jonka läpi oli kiva kävellä.

Kaikki ovet painavat ihan järjettömästi - haluatteko, että mä jään tänne jumiin?

Ranskalaisia joka puolella - siis niitä ihmisiä. Ranskaa kuului ehdottomasti eniten englannin jälkeen: ne olivat metrossa, Whole Foodsissa, sovituskopeissa ja turvatarkastuksessa. Oispa vielä ymmärtänytkin jotain, nyyh!

Asiakaspalvelijoita on kahta tyyppiä: ne, jotka kysyvät nimen, tarjoavat teetä ja kutsuvat sweetheartiksi, ja ne, jotka ovat siellä ainoastaan koska on pakko, eivätkä edes katso päin annosta ojentaessa. There's no in-between.

Whole Foodsissa oli vierekkäin kahdet liukuportaat: toiset asiakkaille, toiset ostoskärryille. Siis ihan nerokas keksintö, kärryt tyrkättiin omalle puolelleen, sitten rauhassa köröteltiin liukuportaat toiseen päähän ja oltiin valmiina ottamaan kärry kiinni. Tästä kuvamatskua Instastoorien puolella (myös Traveling-kohokohdissa). 

Aladdin oli ehkä paras musikaalinäytelmäesitys ikinä (Mamma Mian jälkeen tietysti) - Lampun henki oli sassy bitch ja Aladdin oli kuuuuma.

New Yorkin kummallinen ruudukkomainen katujärjestelmä oli oikeastaan aika helppo ja selkeä julkisilla liikuttaessa ja uusia kohteita metsästäessä, ja nopeasti löysi ne tutut päivittäiset reitit, joita oli myös helppo soveltaa (ainakin mun mielestä, matkaseurasta en ollut niinkään varma!).

Mitä hauskoja huomioita sä oot reissuillasi tehnyt? 

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Blogikriisi tuli kylään

Se on taas täällä. Koputti oveen, tiirikoi lukon, valtasi sängyn ja omi Netflixin. Meni omin päin jääkaapille, söi luovuuden ja toi tilalle ahdistusta ja epävarmuutta. Mulla on kylässä vanha kunnon blogikriisi.

Okei, tilanne ei ehkä ihan niin dramaattinen ole, onneksi. Mutta silti. Viimeisen kunnon ulkoasuremontin tein lähemmäs kaksi vuotta sitten, kun vietin kesääni Lontoossa. Rakastin blogini ulkoasua, uutta banneria ja raikasta ilmettä ja tunnelmaa. Pitkään olin tyytyväinen, ja satunnaisesti tekemäni pikkiriikkiset säädöt saivat minut innostumaan entisestään. En tylsistynyt enkä kyllästynyt.

Ennen kuin. Viime marraskuussa mä hetken mielijohteesta päivitin bannerini. Mä en enää edes muista miksi, ehkä syksyn pimeydessä kirkas turkoosi oli liian kesäinen, ehkä puolentoista vuoden jälkeen kaipasin vain päivitystä. Siitä lähti alamäki. Olen vaihdellut sivukuvia, värityksiä ja eri banneriversioita. Mikään ei tunnu omalta, mikään ei näytä tarpeeksi hyvältä. Tahtoisin kokonaan uuden ilmeen blogiin, mutten edes tiedä, mistä aloittaa. Samalla tuntuu hölmöltä postailla omasta mielestä hyviä postauksia, kun ei ne kuitenkaan tylsännäköisessä blogissa erotu edukseen. Olen jopa harkinnut yksinkertaisesti palaavani tuohon vanhaan ulkoasuun, mutta tuntuu hölmöltä ottaa askel taakse.

Kriisi on levinnyt myös Instagramin puolelle. Mä en ole ikinä rakentanut Instagramiani feedin yhteneväisyyden pohjalta: en halua feedin ilmeen rajoittavan kuvien julkaisua tai olevan pois itse valokuvista. Yksi päivä kuitenkin tajusin, ettei mun feedi ole kokonaisuutena yhtään niin houkuttelevan näköinen kuin tahtoisin. Mä haluaisin ylipäätään tsempata Insta-aktiivisuuttani ja julkaista enemmän blogin ulkopuolista materiaalia, ja sisällön yhteensopivuudesta stressaaminen luultavasti tekisi sille hallaa entisestään. Ehkä pitäisi vain opetella valokuvaamaan.

Tämä on ihan kauhea, tämä blogi-identiteettikriisi. Mä näen paljon kauniita blogeja, mutten tiedä siltikään, mitä ominaisuuksia itselleni tahtoisin. Linkkailkaa alas omia blogejanne ja antakaa mulle uutta inspiraatiota (tästä muistinkin, että oon ihan täysin unohtanut julkaista Linkkaa postauksesi -koosteen, voi minua!). 

Enhän ole ainoa?

Kuvat: @jokiwonn

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Parasta on palata kotiin

Me palattiin eilen kotiin New Yorkista. Tulin kotiin, kävin kaupassa ostamassa täydennystä jääkaappini kahdelle chilille ja ketsuppipurkille, tein chili-tomaattipastaa ja menin nukkumaan. Nukuin myöhään ja heräsin ennen puoltapäivää neljäntoista tunnin unilta - jet lag kukistettu kertaheitolla.

Vaikka reissussa olikin ihana olla, on se aina myös niin ihanaa tulla kotiin. Kaikki on niin kuin pitääkin, ei tarvitse jatkuvasti olla epäluulon tai epätoivon vallassa, ja auringonlaskun aikaan keskustan halki ajaessa huomaa, että Helsinki on aika kaunis paikka.

Mä yritän päivitellä jo huomenna ensimmäisiä reissukuulumisia. Sillä välin kannattaa suunnata mun Instagramin puolelle (löydyn nimimerkillä @sannalovesfood), sinne olen tänään ladannut oikein urakalla New York -kuvia, ja kaikki parhaat koko reissun ajalta löytyy Traveling-kohokohdista.

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

Sori tyypit

Olen jättänyt postailematta, palauttanut koulutehtäviä myöhässä ja lähes unohtanut somen (tai ainakin someen julkaisemisen). Mulla oli aikataulutus jo valmiiksi vähän huonolla kantilla, ja yllättäen New Yorkissa olen keskittynyt New Yorkiin. Olen shoppaillut, matkustanut paikasta a paikkaan b kaupungin sisällä julkisilla kolme tuntia, käynyt korkealla, syönyt donitseja, fondueta ja pekaanipiirakkaa amerikkalaisten kanssa arvoituksia jaellen, ja nauttinut jet lagin sotkemasta unirytmistäni (tänä aamuna nukuin pitkään ja heräsin vasta ennen kymmentä, oispa mun aamut aina näin aikaisia!).

Saavuttiin kohteeseen siis viime viikon perjantaina, ja kotiin palataan maanantaina. Palaan siis varsinaisesti postailemaan luultavasti vasta ensi viikon puolella (ellen tässä loppuviikosta innostu jakelemaan puhelinkuvia, kun saan tällä hetkellä päälle painavat koulutyöt palautettua), toivottavasti heti New York -kuulumisten merkeissä!

Sori tyypit, että olen vähän hylännyt rutiinini ja velvollisuuteni. New Yorkin syy.

Liity lukijaksi tästä!

Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessa, musa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)