sunnuntai 29. marraskuuta 2020

Rakastunut viikonloppuihin

Vuosikausiin mulla ei ole juuri ollut eroa arjen ja viikonloppujen välillä. Viikonloput meni töissä ja koulutöitä tehdessä, vapaapäiviä oli vähän siellä ja täällä. Alkusyksystä olin joka viikonloppu ainakin jommankumman päivän töissä, kun taas arki täyttyi koulujutuista. Samalla viikonloppuihin osui paljon muutakin ohjelmaa, mökkireissuja ja kohtaamisia läheisten kanssa.

Huomasin, että vaikka kuinka suunnittelin, en koskaan saanut viikonloppuisin koulutöitäni edistettyä. Mun viikonloput oli niin täynnä muuta ohjelmaa ja ne vain vilahtivat ohi. Jossain vaiheessa tein tietoisen päätöksen, että hoidan kouluhommani arkena ja jätän viikonloput niistä vapaaksi ihan hyvällä omallatunnolla. Lokakuun lopun jälkeen jäin töistä pois, ja mun viikonloput tyhjentyivät täysin.

Ja mä olen nauttinut tästä täysin sydämin. Ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan mulla on selkeästi arki ja viikonloppu. Arkena panostetaan hommiin, viikonloppuna rentoudutaan ja unohdetaan kaikki velvollisuudet. Tietenkään näin täysipäiväisenä opiskelijana tämä ei aina ihan täysin toteudu, mutta yllättävän hyvin mä olen onnistunut tässä pysymään. 

Nykyään odotan viikonloppuja ihan uudella innolla: rauhallisia aamuja, parempia aamupaloja, leffailtoja. Ja pienen breikin jälkeen on taas intoa aloittaa uusi opiskeluviikko. Ellei sitten käy niin kuin tällä viikolla, että maanantaina on vähän vaikea lähteä taas käyntiin. Sitten otetaan vaan uusi yritys tiistaina!

Tänä viikonloppuna ollaan nukuttu myöhään, katsottu kaksi Disney-leffaa ja kolme Vain elämää -jaksoa, tehty pizzaa ja käyty kävelyllä. Olen myös valmistellut kahden päivän päästä alkavaa joulukalenteria, hurjaa! Ja huomenna jatketaan taas viikonlopun jälkeen arkipanostusta. Kuulostaa hyvältä.

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

torstai 26. marraskuuta 2020

Kun vaatteet eivät enää mahdu päälle

Mulla on ollut mielessä aihe, josta olen halunnut postata ainakin viimeiset puoli vuotta. Olen suunnitellut tätä postausta, muotoillut sanakäänteitä, mutten koskaan saanut aikaiseksi istua alas ja kirjoittaa. Kyse on mun kehosta, mun painosta ja painon lisääntymisestä. Siis lihomisesta.

Disclaimer jokaiselle tämän tekstin lukijalle: Sinä olet upea. Juuri sinä. Olet kaunis ja arvokas omassa kehossasi, oli se millainen tahansa. Puhun tekstissä omasta kehonkuvastani, vartalostani, numeroista ja vaatekoista, puhun omista tuntemuksistani, omista kokemuksistani, itsestäni, miten suhtaudun itseeni. En tahdo kenenkään kokevan, että esimerkiksi joku kehon ominaisuus, vaa'an lukema tai vaatekoko olisi parempi tai huonompi. Jos tämä on sulle herkkä aihe, on täysin ok lopettaa lukeminen tähän. Olet ihana. ♥️

Ensimmäisen kerran kirjoitin mun kehonkuvasta 19-vuotiaana. Muistelin kuulemiani raskausuteluita, jotka olivat alkaneet jo mun ollessa 13-vuotias, ja pohdin identiteettikriisiä, kun pitkäksi aikaa vakiintunut neljäkymmentäviisi kiloa olikin noussut viiteenkymmeneenneljään.

Vuosi sitten kesällä 21-vuotiaana jatkoin tuota pohdintaa, kun viidestäkymmenestäneljästä oltiin siirrytty jo viiteenkymmeneenyhdeksään, ostin uimapuvun koossa 38 ja mietin, että miten nyt, kun huolehdin elämäntavoistani ehkä paremmin kuin koskaan, alkaa paino nousta.

Nuo elämäntavathan mulla ovat aina olleet huonot. En ole osannut syödä ja liikunta on ollut pelkkää kidutusta. Viime vuoden keväällä onnistuin muutaman viikon verran pitämään yllä saliharrastusta, mutta muuten olen tyytynyt juoksemaan kiireessä metroon ja sen jälkeen keskittymään viisi minuuttia pelkkään onnistuneeseen hengittämiseen.

Aina mulla on myös ollut pieni pömppömaha, ilmeisesti hyvinkin huomattava sellainen noiden useiden vauvakyselijöiden mukaan. Siksi en koskaan mieltänyt itseäni varsinaisesti hoikaksi, mutta ehdottomasti pienikokoiseksi. Totuin siihen, että kauppojen vaatteet olivat lähes aina liian isoja ja istuvia farkkuja oli mahdoton löytää.

Nyt ollaan vuodessa 2020 ja ylämäki on jatkanut jatkumistaan, siis numeroiden puolesta. Tällä hetkellä vaaka näyttää noin kuuttakymmentäseitsemää kiloa. Numeroillahan ei kuitenkaan ole mitään väliä, ne näyttävät vain pienen osan totuutta.

Nyt olen nimittäin ensimmäistä kertaa elämässäni siinä pisteessä, että huomaan painonnousuni muutenkin kuin numeroista. Kesän 2019 suosikkishortsit eivät mahtuneet tänä kesänä päälle enää ollenkaan. Itse asiassa lähes mun kaikki kesään sopivat alaosat osoittautuivat tänä vuonna liian pieniksi. Housut kiristivät ja lempihameen vetoketju ei enää mennyt kokonaan kiinni. Lempparimuumipaitakin passitettiin kasan pohjimmaiseksi, koska se ei enää mahtunut. Sama meno jatkui syksyllä, kun mikään mun takeista ei enää mahtunut päälle, vaan puristi epämiellyttävästi. 

Paljaat reidet hinkkaavat saman tien ikävästi yhteen, tissihiki on todellinen ongelma, ja siinä missä ennen mulla oli pari pientä raskausarpea lantiolla, ulottuvat ne nykyään pitkin reisiä pohkeisiin asti. Koronakevään myötä tauolle jäänyt rintsikoiden käyttö teki muutamassa viikossa jo tehtävänsä.

Mulla on tästä kaikesta ristiriitaiset ajatukset. Mä voin hyvin, olen terve eikä noussut paino vaikuta elämääni negatiivisesti. Arjessa olen tyytyväinen kehooni, tunnen itseni kauniiksi tai jopa seksikkääksi. Sovituskopissa tuo kaikki taas kääntyy päälaelleen, kun kerta toisensa jälkeen tuntuu, ettei mulle sopivia vaatteita yksinkertaisesti tehdä. Somessa ja kadulla ihastelen kauniita hoikkia ihmisiä, jotka käyttävät upeita vaatteita, jotka eivät koskaan toimisi mun päällä. Fyysinen kunto mulla on heikko, niin kuin se on mun koko elämäni ollut. 

Eniten mua ehkä huolettaa juuri se sama ajatus, kuin viime vuonnakin. Että nyt lihominen ei haittaa, mutta entä jos se vain jatkuu ja jonain päivänä olen oikeasti ylipainoinen, niin että painoni vaikuttaa negatiivisesti terveyteeni ja hyvinvointiini? Se tuntuu mulle tällä hetkellä, pienikokoisen ihmisen identiteetillä, hyvin epätodennäköiseltä. Mutta mitä jos?

Olen nyt yrittänyt tällä ajatuksella pitää itsestäni vielä vähän parempaa huolta. En enää elä pelkällä pastalla ja muutenkin yritän syödä suhteellisen terveellisesti. Kävelen lähes kaikkialle, koska mulla on siihen mahdollisuus. Mun ruokarytmit ovat kuitenkin kuraa ja vähäinenkin arkiliikunta on kadonnut mun elämästä tämän vuoden aikana sattuneesta syystä. 

Kaikesta tästä huolimatta mulla on hyvä olo kehossani. Mulla on söpöjä vaatteita joissa musta tuntuu hyvältä. Tässä istuessani mulla on ketterä, hyvinvoiva ja hoikka olo. Aina kun katson kuvia itsestäni muutaman vuoden takaa, huomaan, että olen nyt paitsi vähän isompi, myös omaan silmään paremman näköinen. 

Mä aion jatkaa tästä samasta aiheesta vielä toisessa postauksessa, niin paljon mulla on sanottavaa. Tässä oli nyt kuitenkin tämänkertainen avautuminen, joka on lähes koko vuoden pyörinyt mulla mielessä. Olen vähän isompi ja säännöllisesti kriiseilen asiasta ja kadehdin ihmisiä, joiden vartalon saamiseen multa puuttuu paitsi tarvittavat geenit myös ennen kaikkea tarvittava itsekuri. Olen kuitenkin myös terve onnellinen omassa kehossani ja tyytyväinen ulkonäkööni. Voisi olla paljon huonomminkin. Nyt on hyvä olla just mä.

Lue myös nämä:


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

sunnuntai 22. marraskuuta 2020

23 vuotta – Minä syntymäpäivänäni 2014–2020

Perjantaina oli mun 23-vuotissyntymäpäivä! Synttärit on meillä aina ollut iso juttu ja niistä luonnollisesti olen aina somessakin hehkuttanut. Keksinkin siis lähteä kaivamaan vanhoja synttäripostauksia ja halusin jakaa teidän kanssa, miltä olen vuosien varrella mun syntymäpäivänäni näyttänyt ja miten olen juhliani juhlinut!

Vaikka perustin mun blogin juuri ennen mun 15-vuotissyntymäpäivää vuonna 2012, postasin synttäreistä ekaa kertaa vasta vuonna 2014, kun täytin 17. Musta on ihan hurjaa, miten iso ja kypsä tuolloin 17-vuotiaana ajatteli olevansa, kun nyt tuntuu, että oli tuolloin vielä ihan pelkkä lapsi! 17-vuotissynttäreitä juhlittiin perinteisesti perheen ja läheisten kesken monilla juhlilla. Esittelin blogissa mun synttärilahjoja ja kavereiden tekemiä upeita kortteja! Syntymäpäivä meni herkutellessa ja ranskankokeeseen lukiessa. Mulla on myös hämärä muistikuva, että juuri tuolloin seuraavana päivänä ranskankokeen aikana satoi ensilumi! Äiti antoi mulle synttärilahjaksi tuolloin myös kovasti toivomani lipun elämäni ensimmäiselle Nightwish-keikalle, Tampereen Ratinalle kesälle 2015. 

Tämä liila mekko oli kotoisin Thaimaasta ja on mulla edelleen kaapissa roikkumassa, vaikkei juuri ole tullutkaan vuosiin käytettyä. Tuolloin kyllä todella rakastin sitä.

Vuonna 2015 olikin mun 18-vuotissyntymäpäivä! Käytiin perheen ja kummien kanssa Aleksis Kiven kadulla sijaitsevassa kiinalaisessa ravintolassa, jonka edustalla äiti nappasi musta nämä kuvat! Mullehan täysi-ikäistyminen ei ollut mikään suuri etappi tai muutos elämässä. Kävin kuitenkin tietenkin ostamassa pari Luonto-arpaa, että pääsin vilauttelemaan henkkareitani. Vähän ikävämpi puoli mun 18-vuotissynttäreissä oli elämäni ensimmäinen virtsatietulehdus, johon aloitin antibiootit tuolloin syntymäpäivänäni. Nuo lääkkeet eivät sitten mulle sopineet, ja kaksi päivää myöhemmin oltiin jo aikaisin viikonloppuaamuna äidin kanssa päivystyksessä, kun mulle nousi kuume eikä olo lääkkeiden myötä kuin vain pahentunut. Synttäreinä en onneksi juuri oireillut mahakipua lukuun ottamatta.

Vuonna 2016 mun rakas kummityttöni oli täyttänyt vuoden juuri ennen omia syntymäpäiviäni, joten vietinkin 19-vuotissyntymäpäiväni häntä juhlien. Vietin tuolloin välivuotta, ja olin juuri päättänyt rankan työputken. Olin viisi viikkoa ollut päiväkodissa töissä, jonka lisäksi tein myös toista työtä ja vietin viikonlopun tai kaksi leireillä. Tuon viiden viikon aikana mulla oli yhteensä siis kolme kokonaista vapaapäivää. Synttäreiden aikaan olin siis onnellinen, että sain jälleen hengähtää kovan kiiren ja aikaisten aamujen jälkeen. Tuolloin olin myös kokeillut vähän hiusteni sävyttämistä ja osassa mun tukkaa oli vihreitä länttejä, hups!

Vuonna 2017 mä täytin kaksikymmentä vuotta! Olin juuri aloittanut yliopistossa ja käytiin ystäväni kanssa Tuomiokirkon edustalla ottamassa synttärikuvat. Jaoin myös blogiin 20 elämänviisautta 20 vuodelta. Vuoden aikana olin aloittanut kauan haaveissani olleen mummohiusprojektin ja käynyt kolmesti kampaajalla, ja vihreä olikin vaihtunut kylmän harmaaseen.

Vuonna 2018 vietin 21-vuotissyntymäpäiväni aivan kauheassa flunssassa, jonka pahin päivä osui tietenkin omalle juhlapäivälleni. Käytiin lounaalla sushilla, joka ei maistunut ollenkaan, ja mun rakas kaveri tuli yökylään. Katsottiin muistaakseni Notting Hill Netflixistä ja otettiin ihan rennosti. Aamulla ystäväni piti sairaasta synttärisankarista huolen ja toi mulle aamiaisen sänkyyn, en ehkä kestä miten ihanasti tehty! Tuolloin seuraavana päivänä pääsinkin viettämään (flunssastani huolimatta) aivan ihanaa iltaa Iina Hyttisen lukijaillassa, edelleenkin niin lämpimät muistot tuosta tapahtumasta! Vaikka näin vuonna 2020 vähän kauhistuttaa ajatella, miten kuljeskelin tapahtumissa ja nukuin vierekkäin kaverin kanssa vaikka olinkin ihan kauheassa räkätaudissa. Ei tänä päivänä enää toimisi samalla tavalla.

Tuon upean 21v-nauhan sain muuten perintönä kaverilta. Laitoin sen seuraavalle kaverille menemään eteenpäin ja hän puolestaan lahjoittaa seuraavalle! Tämä virallinen synttärikuva otettiin, kun olin jo 21 vuotta ja 3 päivää vanha. Hengattiin kavereiden kanssa mun luona, tehtiin hamppareita (ihan kuin tänäänkin), käytiin kahvilla ja tultiin takaisin rauhoittumaan, kuuntelemaan musiikkia ja nauttimaan toisistamme.


Viime vuonnakin vietin oikein mukavia synttäreitä. Aamulla kävin luennolla ja yliopistolla syömässä, myöhemmin nopeasti kaupungilla ja kaakaolla. Tilattiin kotiin sushit ja kaikista maailman leffoista päädyttiin katsomaan Star Warsia! Tällä viikolla vähän naureskeltiin, että miten päädyttiinkin mun syntymäpäivänä katsomaan juuri Star Warseja. Mutta mikäpä tuossa, ainakin seura oli mainio vaikka elokuvavalinta ei ehkä täysin napannutkaan.

Tänä vuonna sitten korona iski pahiten mun synttärisuunnitelmiin ehkä sitten viime kevään, kun kaikki vuoden matkat peruuntuivat. Lauantaina piti tulla läheisiä kylään, mutta päätyivät riskiryhmäläisyytensä vuoksi perumaan viime hetkellä. Myös tänään osa kaveriporukasta päätti, että parempi on nyt pitää etäisyyttä ja jättää juhlat väliin. Ehdottomasti ymmärrän heidän päätöksensä ja aionkin nyt tulevien viikkojen aikana pitää itsekin ihmiskontaktit minimissä. Harmittaa vaan kovasti, kun kauan odotetut suunnitelmat peruuntuivat, eikä vallitsevan tilanteen vuoksi pysty yhtään sanomaan, milloin seuraava kerta mahdollisesti osuisi. 

Mulla oli kuitenkin tosi ihana syntymäpäivä ja kokonainen syntymäpäiväviikonloppu. Perjantaina käytiin äidin kanssa sushilla (synttärisusheista alkaa näköjään muodostua oikein perinne!) ja ostin kuukausien kiertelyn jälkeen itselleni vihdoin uuden talvitakin. Viikonlopun aikana ollaan nähty perhettä ja kavereita, herkuteltu ja otettu ihan vain rennosti. Mä en ole melkein neljään päivään koskenutkaan kouluhommiin, ja onkin ihana ollut ottaa tässä välissä pieni breikki ennen loppuvuoden rutistuksia. Hurjaa muuten myös ajatella, että ihan vasta alkoi syyslukukausi, ja nyt ollaan enää muutaman viikon päässä joululoman alusta!

Kaksikymmentäkolme. Niin se aika vain menee.

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

perjantai 13. marraskuuta 2020

Pancake Palace 8 vuotta! Mitä blogi on antanut minulle

Hyvää syntymäpäivää blogi! Pikkuinen blogini on kasvanut jo reippaaksi tokaluokkalaiseksi ja viettää tänään kahdeksanvuotissyntymäpäiväänsä. Ihan käsittämätöntä, kahdeksan vuotta on jo niin paljon, kahden vuoden päästä ollaan jo kympissä.

Kahdeksan vuoden aikana blogi on kokenut ja muuttunut paljon. Pitkä matka on kuljettu ekasta postauksesta nykytilanteeseen, ja toivottavasti matka ja kehitys jatkuu vielä pitkälle eteenpäin. 

Vielä enemmän kahdeksan vuoden aikana on tapahtunut kirjoittajalle. Sanomattakin lienee selvää, että melkein viisitoistavuotias ysiluokkalainen eli hieman erilaista elämää kuin nyt pian kaksikymmentäkolmevuotias. Ja kaikkien näiden vuosien muutosten ja elämänvaiheiden mukana on kulkenut tämä blogi, tavalla tai toisella.

Vaikka mun blogi edelleenkin on hyvin pikkuinen, on se antanut mulle ihan todella paljon. Blogiin olen päässyt kirjoittamaan itseäni mietityttävistä aiheista ja synnyttänyt ihan mahtavaa keskustelua. Erityisesti on kiinnostanut puhe kehopositiivisuudesta, alkoholittomuudesta, uskonnosta ja minikodista. Näiden postausten myötä mua on haastateltu Iltalehteen, Ylelle, Amis-lehteen ja Moreenimediaan. Ensimmäiseksi mainitun myötä mun naama päätyi kanteen asti!

Blogin avulla olen päässyt harjoittamaan itselleni tärkeitä taitoja, kirjoittamista, itseilmaisua, valokuvaamista ja somea. Blogi on mulle taidonnäyte, ikään kuin oma portfolioni. Samalla se on päiväkirja, johon kurkistamalla pääsee todella näkemään, millainen ihminen täällä ruudun takana oikeasti on. Näiden myötä blogi on avannut mulle vielä enemmän ovia. Tuskin olisin koskaan päässyt töihin Iltalehden kokoiseen valtakunnalliseen suurmediaan vailla alan kokemusta, jos en olisi blogini avulla pystynyt näyttämään osaamistani.

Blogin myötä olen myös päässyt verkostoitumaan ja tutustumaan ihaniin ihmisiin! Sydänystäviä en ole somen kautta itselleni löytänyt, mutta moneen ihmiseen olen päässyt tutustumaan ja viettämään aikaa, joita ilman somea olisin tuskin koskaan tavannut. Mulla on myös liuta ihmisiä, joita en ole koskaan oikeasti tavannut, mutta jotka juuri someyhteyksien kautta tuntuvat kuin kavereilta.

Parasta blogissa on, että pystyy vaikuttamaan ihmisiin. Juuri suhun. Että saan jollekulle hymyn kasvoille. Mitä muuta sitä voi pyytääkään!

Tänään kakussa oli kahdeksan kynttilää Pannariblogin kunniaksi. Viikon päästä mun vuoro! Toki mä saatan ehkä tarvita lisää kynttilöitä...

Lue myös:

6-vuotispostaus: Blogi numeroina

5-vuotispostaus: Blogin tarina


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

sunnuntai 8. marraskuuta 2020

Kaasohommia

Yksi parhaista ystävistäni menee ensi kesänä naimisiin, mikä puolestaan tarkoittaa sitä, että saan ensimmäistä kertaa elämässäni toimia kaasona! Eilen kokoonnuttiin ensimmäistä kertaa kaasoporukalla rupattelemaan ja pohtimaan hääkuvioita ja mitä se meidän osalta merkitsisi. Mitään konkreettista ei tällä kerralla saatu aikaiseksi, mutta tästä on ihana jatkaa eteen päin. 

Mä olen paitsi älyttömän onnellinen ystäväni puolesta, myös ihan superinnoissani tulevasta juhlasta. Tämä on mulle ensimmäinen kerta järjestämässä häitä, ja musta on todella ihanaa ja kunnia-asia päästä osallistumaan ja puuhaamaan taustalla. Kyseessä on myös mulle ensimmäiset luterilaiset häät, joihin pääsen osallistumaan (ainakin omien muistikuvieni mukaan), joten hauska myös päästä näkemään tuotakin puolta.

Nyt kun oma ystävä suunnittelee omia häitään ihan virallisesti, olen myös itse puolihuomaamatta alkanut suunnitella omiani. Mä en ole koskaan juuri haaveillut omista häistäni, mutta nyt on innostunut niitäkin pohdiskelemaan. Ja joo omia häitä ei olla vuosikausiin juhlimassa, mutta mä vaan rakastan kaikkea haaveilua ja suunnittelua! Mutta ainakin niitä odotellessa saa täysillä pohtia kaverin häitä, pitää muun muassa keksiä, mitä laittaa päälle!

Mutta on tämä vaan ihanaa aikaa. Sovittiin jo lukioaikana, että meistä tulee toistemme kaasoja ja lastemme kummeja. En voi uskoa, että nyt aletaan oikeasti jo toteuttaa. ♥️


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

sunnuntai 1. marraskuuta 2020

Miksi marraskuu on niin ihana

Marraskuu tuntuu olevan monien inhokkikuu. Mä olen kuitenkin ihan sikainnoissani. Heräsin tänään marraskuun ensimmäiseen päivään, ja mulla on aivan poikkeuksellisen hyvä fiilis.

Ensinnäkin marraskuun alku tarkoittaa, että mun syntymäpäivään on enää 19 päivää! Mä olen aina intoillut synttäreistä, ja aion tehdä niin jatkossakin, joten kaikessa synkkyydessä marraskuu on mulle ensisijaisesti synttärikuu. Omien synttäreideni lisäksi marraskuuhun mahtuu lisäksi vielä isänpäivä ja noin miljoonan perheenjäsenen ja lähipiirin syntymäpäiväjuhlat. Perinteisesti munkin synttäreitä on juhlittu moneen otteeseen pitkälle joulukuulle eri porukoiden kanssa, mutta tänä vuonna nyt pitää tietenkin vähän rajoittaa ja juhlallisuudetkin varmasti kutistuvat.

Pikkuhiljaa alan myös todella intoilla joulusta. Vielä en ole joululauluja kuunnellut kertaakaan (vaikka hyräillyt olenkin pitkin vuotta), yleensä ensimmäinen kerta osuu jo lokakuulle. Ensimmäiset valot olen kuitenkin ripustamut palamaan, olen ottanut pehmoisen joulupaitani käyttöön, ostanut ja juonut vuoden ekat glögit, edennyt joululahjahankinnoissa ja suunnitellut joulukalenteriluukkuja. 

Toki tämä aika vuodesta on kerrassaan inhottavaa, kun on pimeää ja märkää ja kylmää. Tänä vuonna tuokaan ei kuitenkaan iske niin pahasti, kun ei juuri tarvitse poistua kotoa. Ei tarvitse kökötellä kylmillä bussipysäkeillä tai kipittää puolijuoksua kotiin räntäsateessa, ei ainakaan joka päivä. Etäilystä on siis jotain hyötyäkin! Pikkuhiljaa alan jo odotella luntakin, vähän valaisemaan synkkää maisemaa. Viime talven jälkeen pieni lumikerros olisi oikein tervetullut.

Tänään mulla on tehtävänä vielä jonkun verran kouluhommia ja muuta tylsää. Ehkä mun hyvä fiilis marraskuusta osittain selittyy sillä, että tällä hetkellä kerrankin en ole pulassa ja stressaantunut koulutehtävien kanssa, vaan ekan periodin hommat ovat palautettu ja olen viikottaiselta to do -listaltani saanut tehtyä lähes kaiken! 

Mutta ajattelin tänään kuitenkin jouluilla vähän lisää. Ehkä hommata lisää jouluvaloja? Ehkä leipoa torttuja tai keittää glögiä? Tai jopa laittaa niitä joululauluja soimaan? Mahdollisuudet ovat rajattomat! Mutta ennen kaikkea tahdon ottaa tämän kuun ja vuodenajan ilolla vastaan: marraskuu on täällä, ja se on ihanaa!

PSA: Edellä olevan tekstin kirjoitin aamulla heti herättyäni. Nyt iltapäivästä onkin hyvä jatkaa, miten tämä päivä lopulta muotoutui.

Marraskuun ensimmäisen kunniaksi tavoitteeni oli ottaa syksyn ensimmäiset kunnon ruskakuvat. Laittauduin kerrankin oikein nätiksi (ja laitoin tummaa huulipunaa ensimmäistä kertaa ties kuinka pitkään aikaan) ja lähdin koluamaan lähikatuja oikein ruskaisten kuvauspaikkojen perässä. Löysin ihanan keltaoranssin puun, istutin puhelimeni maahan repun tukemana ja lähdin napsimaan kuvia etukameran ja itselaukaisimen turvin. Kotimatkalla kävin ostamassa torttutaikinaa, ehkä intoudun leipomaan jo tänä iltana! Mutta ensin ruokaa, perjantaina tehtyä lasagnea.

Hyvää marraskuuta kaverit <3


Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)