Jouluun, ja pimeään vuodenaikaan muutenkin (okei, koko vuoteen) liittyy mun kohdalla ainakin lukeminen. Niin kuin olen aiemmin jo sanonut, mikä ihanampaa kuin kylmänä, pimeänä talvi-iltana hautautua oman sängyn pohjalle ja antautua tarinan vietäväksi. Ja vaikka tämä ei suoranaisesti jouluun liitykään, haluan silti jakaa teille tämän hienon murhanovellin, jonka kirjoitin kasiluokalla. Novellin nimi on siis Murha kullasta ja hopeasta, ja erittäin selvästi huomaa, että noihin aikoihin luin paaaaljon Poirot-kirjoja! Erityisesti kirjasta Kuolema Niilillä otin paljon vaikutteita... What do you think? Kuvitusena sitten vähän viime talvea, tulisipa jo lunta! ♥
”No niin, kaikkia matkustajia on nyt kuulusteltu, emmekä ole senttiäkään lähempänä todellisen murhaajan kiinnijäämistä.” Nicholas Johnson pyyhki hikeä turhautuneilta kasvoiltaan.
”En sanoisi aivan noinkaan”, neiti Flink totesi mietteliäänä näpräillen taitavasti laitettua palmikkokampaustaan. ”Olemme saaneet viimeisen tunnin aikana yhtä jos toistakin selville.”
Ruby Flink mietti. Hän mietti kovasti. Hänen valmiiksi ryppyinen otsansa kurtistui entisestään. Vastaus oli aivan hänen kielen päällä, hän saattoi maistaa sen. Maistaa…
”Nyt keksin! Tiedän, kuka murhasi Rosalie Hamiltonin!”
”Todellako tiedät?” Johnsonin kasvoilla seikkaili vuoroin hämmennys, vuoroin kiihkeä innostus. Hän yritti päästä Flinkin ajatuksista selville, mutta tämä ei piitannut siitä.
”Mutta ensiksi, voisinko saada selvennystä erääseen asiaan? Muistatko, tarjottiinko murhailtana boolia laivan buffetissa?”
Johnson vastasi hämillään: ”Kyllä, muistan sen selkeästi. Mutta se ei ollut samaa boolia kuin aikaisempina iltoina, siinä oli jokin erikoinen sivumaku…”
”Aivan, juuri niin kuin ajattelinkin. Matkustajat ovat oletettavasti kaikki nyt ruokailemassa. Meillä taitaa olla heille yllätys jälkiruoaksi.”
Flink nousi ylös ja lähti kävelemään määrätietoisesti kohti ruokasalia, Johnsonin kuuliaisesti seuratessa häntä perässä yhä hämmentyneenä.
* * *
Ruokasalissa kävi kuhina. Tarjoilijat kiireisinä korjasivat astioita pöydistä sitä mukaa, kun ne tyhjenivät. Pääruoka kuskattiin salista pois takaisin keittiön puolelle, ja sen tilalle tuotiin veden kielelle nostattava jälkiruoka. Iloisessa puheensorinassa ei ilmennyt merkkiäkään aamuisesta hämmennyksestä, kauhistuksesta, pelosta. Niiden tilalle oli saapunut ylipirteä tunnelma, kaikki yrittivät käyttäytyä kuin mitään ei olisi ikinä tapahtunutkaan. Mutta se ei hämännyt neiti Flinkiä.
”Saisinko huomionne?” Flinkin ääni hukkui meluun, joten hän kohotti ääntään:
”ANTEEKSI!!” Yhtäkkiä saliin tuli kuolemanhiljaista. Pieninkin puheensorina vaimeni, haarukoiden ja veisten kilinä loppui kuin seinään. Rubyn kasvoille levisi tyytyväinen hymy. Hän jatkoi normaalilla äänellä:
”Pyydän teitä kuuntelemaan nyt minua. Kuten tiedämme, keskuudessamme on murhaaja. Tuo kylmäverinen henkilö surmasi viime yönä neiti Rosalie Hamiltonin ampumalla luodin hänen takaraivoonsa. Eräs kysymys on vaivannut minua varhaisesta aamusta saakka. Murhaaja heitti murha-aseen, pienen, kätevän pistoolin, joka oli herra Baxterin omaisuutta, mereen. Selvästi murhaajan tarkoitus oli lavastaa herra Baxter. Mutta miksi sitten heittää ase mereen? Tähän en keksinyt kuin yhden ratkaisun. Ase oli hätävara, alkuperäiseen suunnitelmaan se ei kuulunut.”
”Tarkoitatteko, että neiti Hamiltonia ei kuulunut tappaa ampumalla..?” vanha neiti Hewitt kysyi hämillään.
”Juuri sitä minä tarkoitan. Alun perin murha kuului suorittaa myrkyllä. Neiti Hamiltonin juoman oli tarkoitus olla myrkytetty.” Vanha neiti Hewitt meinasi taas keskeyttää hämillään, mutta Flink torjui hänet hienoisella kädennostolla. ”Mutta myrkky oli vahingossa sekoitettu koko booliastiaan, ei yksin neidin omaan lasiin. Niin pieninä määrinä se ei ole hengenvaaraksi, vain omiaan aiheuttamaan vatsanpuruja. Tämän te kaikki varmasti havaitsitte.”
”Siitäkö se johtuikin?” Neiti Hewittin kasvoille levisi oivallus. ”En saanut nukuttua kunnolla koko yönä, kun tuo vatsa…”
”Pyydän, neiti Hewitt, että ette jatkossa keskeyttäisi minua.” Hewitt vaikeni heti nöyränä.
”Niin”, Flink jatkoi, ”kuten sanoin, myrkky ei hoitanutkaan tehtäväänsä, joten murhaajan täytyi keksiä toinen keino suorittaakseen rikos. Myöhään yöllä, kun kaikki olivat sikeässä unessa, tämä mies…”
”Mieskö?” kysyi herra Smith.
”Kyllä, mies. Tämä mies hiippaili neiti Hamiltonin hyttiin, kohotti aseen, laittoi sormensa liipaisimelle, ja niin, painoi. Pienestä aseesta ei kuulunut kovaa pamausta, mutta se oli kuitenkin tarpeeksi kova herättämään kaikki. Mutta koska matkustajat olivat olleet syvässä unessa, murhaajalla oli tarpeeksi aikaa livahtaa paikalta, heittää murha-ase laidan yli ja palata muina miehinä rikospaikalle toisten joukossa katsomaan, mitä oli tapahtunut.” Ruby piti tauon puheessaan, odottaen kommentteja.
Ensimmäisenä suunsa avasi epävarman kuuloisesti rouva Lancaster. Flink ei ollut saanut hänestä kunnollista kuvaa: nainen oli hyvin hiljainen ja ujo, kuin pieni hiirulainen. Hän ei koskaan poistunut miehensä, arvostetun kenraali George Lancasterin rinnalta, ja ei tehnyt mitään kysymättä tältä ensin mielipidettä. Hänen muutenkin epävarma äänensä vapisi:
”Annatte meille sellaisen käsityksen, että paitsi tiedät, kuka tämän kauhistuttavan teon teki, olet myös ehdottoman varma teoriastasi?”
”Satavarma”, Ruby sanoi, ja hänen ilmeensä yhtyi hänen sanoihinsa. Hän jatkoi:
”Neiti Hamiltonilla oli romanttinen suhde erään miehen kanssa Hamiltonin kihlatun selän takana.”
”Rose ei olisi ikinä pettänyt minua! Hän rakasti minua ja minä häntä”, Timothy Williams huudahti järkyttyneenä, mutta hänen lopussa särkyvä äänensä kavalsi hienoisen epävarmuuden.
”Voi poikakulta”, neiti Hewitt sanoi alentavasti, ”luuletko, ettei hän olisi osannut pitää sitä salassa sinulta? Te miehette olette niin yksinkertaisia, uskotte silmäänne räpäyttämättä kaiken roskan mitä teidän halutaan uskovan.”
Herra Williams mulkoili neitiä katkerasti.
”No, no, eipäs nyt ruveta tappelemaan”, Flink rauhoitteli, ja jatkoi tyynesti: ”Neiti Hamilton rakasti kihlattuaan, mutta tunsi myös vetoa erääseen toiseen miespuoliseen henkilöön. Herra Smith,” – ihmiset vetivät järkyttyneinä henkeä ja vilkuilivat Smithin suuntaan – ”pyysittekö Rosalieta eroamaan miehestään?”
”Mitä?!” William Smith oli ponnahtanut seisomaan ja tuijotti nyt Rubya naama ammollaan. ”Kehtaattekin väittää, että olisin koskenut varattuun naiseen!”
”Minä kehtaan väittää vain faktoja”, Flink sanoi. ”Joten tämän teorian perusteella meillä on kaksi mahdollista murhaajaa: mustasukkainen kihlattu, joka sai selville rakastettunsa syrjähypystä, tai mies, joka ei tyytynyt hopealle. Molemmilla oli motiivi. Molemmilla oli mahdollisuus. Kihlattu vai rakastaja? Kulta vai hopea?”
* * *
”Myönnän”, Smith nöyrtyi, ”olin rakastunut Rosaliehen. Minä en voinut sille mitään, eikä tunne jäänyt yksipuoliseksi.” Smith virnisteli Williamsin suuntaan. Hän jatkoi vakavampana: ”Mutta en minä sentään olisi häntä kyennyt tappamaan! Totta, olisin halunnut hänet kokonaan itselleni, mutta halusin hänen olevan onnellinen. Rosalie halusi Timothyn, minun käteni olivat sidotut.”
Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikki odottivat jonkun sanovan jotain. Rubyn katse kierteli ympäri salia, tarkkaillen. Williams ja Smith mulkoilivat toisiaan. Johnson istui paikoillaan, närkästyneenä siitä, ettei hänelle, kuuluisan etsivän melkein yhtä kuuluisalle apurille, oltu vielä kerrottu murhaajan todellista identiteettiä. Vanhan neiti Hewittin kasvoilla alkoi näkyä aiemmin tarkkaan kätketty innostus.
”Eilen näin”, Flink kertoi, ”Williamsin kävelemässä huoneeseensa. Kun hän oli avaamassa hyttinsä ovea, hän seisahtui äkisti, järkyttyneenä. Mietin tätä seikkaa pitkään, mutta nyt keksin sillekin selityksen. Hamilton oli hytissä Smithin kanssa, ja Williams näki heidät hytin oven pienestä ikkunasta. Verho oli ilmeisesti kiireessä jäänyt sivuun.” Flink vaikeni taas hetkeksi. Smithin kasvoille levisi nolo järkytys, Williamsilla piti pokka. Flinkin puhe alkoi pikkuhiljaa kiihtyä:
”Pari ei ilmeisesti huomannut, etteivät he olleet yksin. Mutta Williamsille selvisi äkkiä kaikki. Hänelle selvisi kihlattunsa mystiset poissaolot, salaileva käytös. Williams on käsittääkseni muutenkin mustasukkaista tyyppiä, ja tuo piirre yhdistettynä siihen, että sille paljastuu aihetta, on vaarallinen yhdistelmä. Williams työskentelee sairaalassa Lontoossa, joten hänellä oli saattanut jäänyt salkkuunsa testeissä huonosti menestyneitä lääkkeitä, jotka eivät ole toimineet halutulla tavalla. Hänen tarkoitus oli kaataa kenenkään huomaamatta lääke Hamiltonin lasiin. Yksi kulaus, ja hän olisi saanut kostonsa. Mutta jostain syystä, vahingossa tai kenties silkkaa huolimattomuuttaan, lääke sekoittui koko suureen booliastiaan. Tämä, kuten sanoin, ei ollut vakavaksi vaaraksi kenellekään. Tajutessaan, ettei hänen suunnitelmansa toiminutkaan, Williamsin piti keksiä varasuunnitelma, plan B, as we call it. Hän oli aikaisemmin keskustellut herra Baxterin kanssa, ja hän sattui tietämään, että tämä kantoi aina varalta pientä helppoa asetta mukanaan. Williams meni jonkun tekosyyn varjolla Baxterin hyttiin, ja kun tämä ei katsonut, hän otti aseen.”
”Sinä senkin ketku! Sinä väitit kärsiväsi tuosta samasta mahasärystä kuin me muutkin! Aivan kuin lääkärismiehellä ei olisi lääkkeitä mukana”, herra Baxterin ääni jylisi salissa.
”Herra Baxter, pyydän!” Flinkin hermot alkoivat kiristyä. Hän ei pitänyt siitä, että hänet jatkuvasti keskeytettiin.
”Williamsin oli helppo suorittaa tekonsa herättämättä suurempia ennakkoluuloja Hamiltonissa. Jos tyttö olisi sattunut heräämään, ei hän olisi kummemmin ihmetellyt miehen läsnäoloa, saatikka sitten huutanut. Tehtävä oli, jos saanen sanoa, varsin yksinkertainen.”
”Koko tuo sinun teoriasi on pelkkää arvelua”, Williams ärisi. ”Sinulla ei ole minkäännäköisiä todisteita minua vastaan, ja minulta sinun on turha odottaa tunnustusta, arvon neiti salapoliisi”, hän lisäsi sarkastiseen sävyyn.
”Voi, mutta minulla on kuin onkin myös aineellisia todisteita teitä vastaan”, Flink ilmoitti voitonriemuisena. ”Teidän kellonne oli pudonnut hytin lattialle, ja siitä löysimme ruutijäämiä. Tunnistin sen heti teidän kelloksi, muistan aikaisemmin ihailleeni sitä. Kun meillä on lisäksi herra Smithin tunnustus suhteeseensa uhrin kanssa, ei ole mitään syytä ettei poliisi uskoisi teoriaani.” Flink vakavoitui. ”Uskokaa jo, olette kiikissä. Ette pääse enää livahtamaan pakoon. Niinhän te yleensä teette, eikö niin? Huomenna tähän aikaan olemme jo maissa. Poliisit ovat satamassa odottamassa, siitä te voitte olla täysin varma. He ottavat teidät mukaansa, ja saatte jättää hyvästit tuolle niin makoisalle elämälle, johon olette tottunut.”
Miehen jäykkä virallinen ulkokuori alkoi pettää. ”Minä tosiaan rakastin häntä. En olisi kestänyt sitä, että hän olisi jättänyt minut. En olisi pystynyt kuulemaan niitä sanoja hänen suustaan. Ajattelin, että näin olisi helpompi minulle, ettei se tuntuisi yhtä pahalta. Voi, kuinka väärässä ihminen voikaan olla. Minä rakastan häntä. Voi, Rose! Mitä olenkaan sinulle tehnyt?” Timothy Williamsin kova kuori oli nyt kokonaan tiessään. Kyyneleet alkoivat yksi kerrallaan valua hänen silmänurkistaan, hänen suustaan kuului hiljaista nyyhkytystä. Todellisuus iski häneen sanojen mukana. Raavaasta miehestä oli hetkessä kuoriutunut viaton pikkupoika, se, jonka pahin tuska, jonka voi kuvitella, on asfaltti-ihottuma.
