perjantai 12. marraskuuta 2021

Lähtö pelottaa

Kaksi kuukautta lähtöön, ja mun fiilikset on sekavat.

Toki olen hyvin innoissani ja luottavaisin mielin lähdössä. Suunnittelen yhteisiä reissuja ja kokemuksia läheisten kanssa Ranskassa, mielikuvailen elämää kodissani, pohdin harjoituksia luennoille ja kertaan ranskan sanastoa mielessäni. Olen haaveillut tästä vuosikausia, ja on ihan käsittämätöntä, että tämä oikeasti on nyt tapahtumassa.

Mutta kyllä mua oikeasti jännittää ihan sikana. Mua jännittää, miten pärjään arjessa ranskalla. Mua jännittää itsenäinen elämä vieraassa paikassa. Yritän mielessäni varautua kaikennäköisiin kauhuskenaarioihin: Entä jos mun puhelin tai tietokone hajoaa kohteessa? Entä jos sairastun pahasti tai hammas lohkeaa? Entä jos Airbnb:n majoittaja osoittautuukin kammottavaksi? Mä olen todella taitava jossittelija, hyvässä ja pahassa.

Okei, ei mua oikeastaan nuo edellä olevat asiat juuri niin edes jännitä. Mua jännittää ja pelottaa se, että olen ihan yksin. Mua jännittää olla neljä kuukautta kaukana erossa mun läheisistä ja tutusta ympäristöstä. Mua jännittää, etten löydä itselleni kavereita vaan päädyn hengailemaan kaikki päivät vain itsekseni, siis silloin kun en ole töissä. Mulle tulee varmasti ihan kauhea ikävä äitiä, jonka kanssa ei voikaan sopia spontaaneja lounastreffejä. Ja mua kerrassaan kauhistuttaa neljän kuukauden kaukosuhde.

Tätä puolta en juuri ole osannut edes ajatella. On ollut niin helppo keskittyä kaikkeen konkreettiseen: sisustamiseen (tai "sisustamiseen", ei mulla juuri sisustettavaa ole), ranskalaiseen ruokavalioon, turistikohteisiin ja shoppailuun. Kaikkeen selkeään ja konkreettiseen ja ihanaan. Mutta välillä sitä tulee mietittyä, miten perseestä on olla toisesta erossa niin pitkä aika, kun jo yhden päivän jälkeen tuntuu tulevan ikävä.

(ja tietenkin kun tätä kirjoittaessa jo valmiiksi mieli on hieman maassa, pudotan jogurtin maahan ja nälkäinen minä pääsee pyyhkimään iltapalansa rippeitä lattialta.)

Mä olen muutenkin sellainen ihminen, että tykkään suunnitella ja haluan tietää. Tuntematon pelottaa. Ja juuri sen takia mun on niin helppo jänistää. Kun kesällä 2017 lähdin au pairiksi Lontooseen, ostin lentoliput ja kerroin tulevasta seikkailusta blogissa vasta muutama päivä ennen lähtöä. Siihen asti olin mielessäni jättänyt itselleni varaa sille, että mitä jos ei sittenkään. Nyt mulla ei ole sitäkään vaihtoehtoa oikein enää turvana lohduttamassa, kun olen sijoittanut Ranskan-matkaan ja majoittumiseeni jo merkittävän rahasumman, jota en enää voi saada takaisin. Ja sitäkin mä mietin, teinkö oikean ratkaisun asumisen suhteen, kannattiko tehdä juuri näin kun olisi voinut päästä paljon halvemmalla. Vaikka tiedänkin, että tämä oli juuri hyvä näin, että varmasti viihdyn tilapäiskodissani ja etten varmastikaan siellä jää enää jossittelemaan, että olisiko pitänyt tehdä toisin. Siihen kaikkeen on nyt vaan niin helppo jäädä kiinni.

Isot elämänmuutokset eivät ole koskaan helppoja. Jos ne olisivat, ei niissä olisi mitään jännää ja ihmeellistä. Jos ei pelottaisi, olisi varmaan turha edes yrittää.

Ja jos kaikki jostain syystä osoittautuukin ihan kauheaksi, aina pääsee kotiin.

Kirjoitin tämän tekstin kaksi ja puoli viikkoa sitten. Tässä välissä en ole tehnyt matkan suhteen mitään käytännön järjestelyjä, ja ison alkurepäisyn jälkeen on koko reissu ehtinyt jo lähes unohtua. Tänään kuitenkin ostin lentoliput tammikuulle! 52 päivää.

Liity lukijaksi tästä!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti