perjantai 27. tammikuuta 2017

MATKAKUUME


Se on nyt iskenyt täällä kovaa, niin minuun kuin äitiinkin. Me ollaan aina oltu kovia matkailijoita, ja kun viime vuosina mun on tullut reissattua niin moneen uuteen ja vanhaankin paikkaan, että kovasti sitä odottaa seuraavaa. Mutta minne? New York on meillä (etenkin äidillä) ollut vuosia haaveissa, ja vähän innostuttiinkin kun nähtiin halpoja lentoja messutarjouksina. Se olisi kuitenkin sen verran iso sijoitus, ettei ihan extempore voi lippuja varata. Sittemmin ollaan pyöritelty niin Pariisia, Berliiniä kuin Ansterdamiakin. Listalle on noussut (taas) myös Krakova ja Auschwitz, ja se Islanti kyllä hippusen houkuttelisi. Ronjan kanssa puhuttiin syksymmällä Prahasta, ja Alen kanssa olisi ihana lähteä vaikka Budapestiin. Meidän ihanasta San Francisconkin matkasta on kohta jo vuosi, sinne jos vaan pääsisi takaisin niin voisin lähteä vaikka huomenna. Vielä kun olisi loputtomasti rahaa, niin voisi lähteä minne vaan. Ja sen voin vannoa, ettei kuumeilu tämän tekstin myötä ainakaan laskenut.

Haaveilkaa mun kanssa! Jakakaa tulevia matkasuunnitelmianne tai menneitä matkakuulumisianne, ja kertokaa minne meidän kannattaisi seuraavaksi suunnata! Toiveissa olisi kohde, joka olisi ilo silmälle, ilo shoppailijalle ja ilo lompakolle (koska oon ihan tosissani harkinnut matkakohteen valitsemista sen perusteella, missä on Primark. Halp).

Niin ja jos aloitte matkakuumeilemaan mun kanssa, mun matkapostauksia voi selailla matkustus-tägin alta! Tämän postauksen kuvat ovat Lontoosta ja San Francisco, voi tahtoisin vain ♥

keskiviikko 25. tammikuuta 2017

Nordicfeel mini haul - lääkettä hopeatukkaan ja muita herkkuja


Mulle tuli maanantaina postissa kiva pieni paketti, ja ajattelin, että olisi hauskaa jakaa se täällä teidänkin kanssa! Mä olen jo pitkään käyttänyt erilaisia hopea-aineita mun hiusten pesuun ja hoitoon, mutta se on nyt jäänyt vähän rappiolle, kun keväällä edellisten loputtua ei vaan tullut ostettua uusia. Nyt kuitenkin uuden tukan myötä piti saada myös ylläpito kuntoon! Lähdin googlailemaan sitä oikeasti parasta hopeashampoota, ja monet lehtijutut, blogikirjoitukset ja ennen ja jälkeen -kuvat osoittivat, että Fudge Clean Blonde -shampoo oli mulla hakusessa. Se oli kuitenkin mulle selvää, että kolmeakymppiä en ole yhdestä shampoopullosta maksamaan. Niinpä mä vielä vähän lähdin lisää googlailemaan ja vertailemaan hintoja, ja lopulta päätin lähteä tilaamaan netin kautta Nordicfeelistä! Siellä tuo kyseinen shampoo+hoitoainepaketti maksoi yhteensä 29,50, ja vajaan viidenkympin ostoksesta sai ilmaiset postit. Niinpä mä vielä ladoin vähän lisää tavaraa ostoskoriin, KC:n Platinum- color maskin jota olen jo pitkään käyttänyt sävyttämään ja hoitamaan, ja tarjoushinnalla laadukkaita Essien kesäkynsilakkoja! 


Nordicfeelin tuotteet postitetaan Ruotsista, ja kun mä tilasin muistaakseni keskiviikkona tai torstaina, niin maanantaina tosiaan tuli ilmoitus, että paketti on noudettavissa postista! Tämän kokemuksen jälkeen mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa kyseisestä nettikaupasta, joten hyvinkin mahdollisesti voin siellä asioida uudestaan kun nämä loppuu. Noista Fudgen tuotteista varmaan teen vielä omaa postausta, kun olen saanut vähän käyttökokemusta, vielä en oo tosiaan ehtinyt näihin koskea. Kiinnostaisiko teitä sellainen?

Vielä tällaisena sivuhuomautuksena, nämä tämän kuvat oon ottanut kokonaan manuaaliasetuksilla! Vielä olen vähän pihalla, mutta olen kyllä ylpeä että edes jotenkin ymmärrän miten ne asetukset vaikuttavat siihen kuvaan :D Tästä on suunta vaan ylöspäin!

Seuraa Pannariblogia (ja mua!) Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)!

Pssst! Pancake Palacen Facebook-sivulla on jo melkein 100 tykkääjää! Menkää nyt siis kaikki tykkäilemään että saadaan raja rikki, mä nimittäin lupaan jotain jännää tänne blogin puolelle kun saadaan sata tykkäystä täyteen ♥

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Matkamessut 2017 ja surkeiden sattumusten sarja



Jokavuotisen perinteemme mukaisesti käytiin totta kai tälläkin kertaa äidin kanssa Matkamessuilla kiertelemässä, haaveilemassa ja osallistumassa arvontoihin. Oli ihania parmesaanimaistiaisia ja kahden euron kirjoja! En mä sellaisesta paikasta voinut tyhjin käsin lähteä, niinpä ostin Agatha Christiestä kertovan kirjan ja aikuisten ja lasten neuleohjekirjan. Jungle Juice Barin tiskiltä halusin kerrankin kokeilla jotain uutta ja ekaa kertaa kyseisen lafkan herkkuja. Päädyin tuohon vihreään smoothieen, joka  mun mielestä rehellisesti sanottuna maistui ruoholta. Heh. Taisin myös vähän alkaa harkita Islannin reissua, sitä ennen pitäisi vaan ihan oikeasti opetella valokuvaamaan! Mutta Matkamessut meni aika perinteisesti, vielä ei ole ainakaan kuulunut yhtään voittoa!


Mutta entä ne surkeat sattumukset mistä puhuin otsikossa? Ne alkoi jo hyvissä ajoin ennen messuja. Heti perjantaiaamuna ennen lähtöämme äiti tulee mulle sanomaan, että hän oli onnistunut astumaan silmälasiensa päälle ja sanka oli katkennut! Siitä sitten kipaistiin ensin Itikseen ja sitten Hakaniemeen, jossa kuulemma olisi ehkä samoja kehyksiä vielä myynnissä. No olihan siellä, mutta äidin vanhoissa laseissa oli linssit niin tiukasti kiinni, että tarvitsivat vielä aikaa homman hoitamiseen. Siinä me sitten lähdettiin, äiti vuosia vanhat lasit päässään, Messukeskusta kohti. Päästiin perille, ja hissiä odotellessa mä aloin solmia kengännauhojani, ja kräks, farkut repesivät suoraan takapuolesta! Siinä sitten vähän nauroin ja ehkä panikoinkin, asettelin pikkulaukkuni täsmällisesti repeämän päälle ja käskin äidin vahtia. Vessassa sitten laitoin hupparini muodikkaasti lantiolleni, eikä siitä tarvinnut enää huolehtia. Sen jälkeen kävelin sitten pari päivää töissä ja kaupungilla pepusta hajonneilla housuilla, kun en päässyt käymään kotona vaihtamassa. Nyt mun housunmetsästys on entistä aktiivisempaa, mutta kun ei kaupoista löydy sellaisia, mitä mä haluaisin: oikeasti korkeavyötäröiset, oikeasti mustat ja hyvännäköiset mustat pillit. Ginan Mollyt ovat tähän mennessä olleet parhaat sovittamani, mutta kaipaisin vielä jotain vähän korkeampaa ja sellaista, joka ei tuhoaisi mun muotoja täysin. Niin ja jotka eivät maksaisi omaisuuksia. Ehdotuksia?

perjantai 20. tammikuuta 2017

Lähemmäs unelmatukkaa (+ alennuskoodi Hair by Avaan!)

Olenkin ehkä täällä aiemminkin vuosien saatossa maininnut, että mulla on todella pitkään ollut haaveissa ihana hopeisen vaalea tukka. Mulla on luonnostaan aika tummanvaalea, perinteisen suomalainen maantienharmaa tukka, jota olen ala-asteelta raidoittanut blondiksi. Niinpä kun viime aikoina olen esittänyt tätä toivettani hopeista hiuksista, suurin osa kampaajista on ylipuhunut mut edelleen vain raidoittamaan, kun vaalennus on niin rankka prosessi ja raidat piilottaa juurikasvun niin paljon paremmin. Jossain vaiheessa myös havahduin siihen, että mun unelmien tukka tulee maksamaankin aika tavalla, että kerrankin saisin, mitä oikeasti haluan. 


Nyt kun mä olen alkanut käydä töissä ja saada ihan säännöllisesti tilintäytettä, oon aina vaan enemmän miettinyt kampaaja-ajan varaamista ja oikeasti tuumasta toimeen ryhtymistä. Pari viikkoa sitten ryhdyinkin soittelemaan ja kyselemään eri kampaamojen hinta-arvioita mun muodonmuutokselle. Mun lähtötilanne oli siis ihan kauhea: varmaan 7 sentin juurikasvu, kellastuneet blondaukset ja se vihreä väri joka oikein tiukasti oli jäänyt mun tukkaan ilmeisesti pysyäkseen. Ennen värjäystä pitäisi siis ainakin vaalentaa että saataisiin yhtään mitään aikaiseksi, ja muutenkin aikaimoisella tuuripelillä mennään kun koskaan ei tiedä mitä eteen sattuu.

Mutta ilmeisesti joku korkeampi voima puuttuikin peliin, kun jokin aika sitten sain Facebookissa ilmoituksen, että olin arvonnan kautta voittanut ilmaisen värin ja leikkauksen Hair by Avaan! Siis minä, voittanut, ilmaiseksi! Siinä oli kyllä loppupäivä hymyssä pidättelemistä, siis mikä palkinto ja mikä ajoitus! Ehkä tästä huutomerkkien määrästä voinettekin päätellä, että erittäin iloinen voittaja olinkin. Laitoin sitten viestiä, selitin hiusväritoiveeni ja epätoivoisen lähtötilanteen ihan kuvien kanssa. Sovittiin sitten aika, värin ja leikkauksen sain tosiaan ilmaiseksi ja esikäsittelyt ja muut maksaisin sitten itse, säästäisin kuitenkin parisensataa euroa, niin muutama kymppi ei tuntunut missään!


Tiistaina mulla sitten oli tää mun kampaaja-aika Hair by Avassa Katajanokalla. Siellä Annica otti mut vastaan, ja ryhdyttiin heti hommiin! Ensin vaalennettiin mun tukkaa varmaan pari tuntia, mulla tuota karvaa kun on sen verran, että aineen levittämiseen saatiin uppoamaan ihan kohtuullisesti aikaa. Meillä se kuitenkin kului rennon leppoisasti rupatellen vähän milloin mistäkin. Tehtiin yhdessä sukunimivisaa, juteltiin työpaikoista ja koulusta. Annica on tosiaan mua vain vuotta vanhempi, niin yhteisiä puheenaiheita löydettiinkin ihan mukavasti, hän oli ihanaa juttuseuraa noiden tuntien aikana eikä pelkkä työtään hoitava asiakaspalvelija! Samoissa tiloissa toimii myös Kauneusstudio Ellen, ja samaan aikaan mun tukkahoidon aikana siinä vieressä puuhailtiinkin kynsiä. 


Vaalennuksen jälkeen mun tukka oli latvoista ihanan vaalea, melkein valkoinen, kun juuressa mun luontainen punapigmentti iski vahvasti läpi tummankeltaisena. Tässä vaiheessa olin tosiaan ollut jo lähemmäs sen kolme tuntia kampaamonpenkillä, ja laitettiin seuraavaksi väri päähän. Nyt jo onneksi alkoi näyttää vähän paremmalta, ja mulla alkoi toivo heräillä, että ehkä tästä saadaan vielä jotain hienoa. Onneksi mun peppu ei tällä kertaa ehtinyt puutua niin pahasti, ja hiustenpesun yhteydessä sain nauttia vielä iiihanasta päähieronnasta! Samalla Annica teki mun hiuksiin vielä Eslabondexx-hoidon, ettei mun ankarasti käsitellyt hiukset putoaisi päästä. 


Ja tällainen siitä sitten tuli, kuivana ja suorana. Toki väri ei vielä ole ihan tasainen eikä ihan sitä mitä hakemaan lähdettiin (sekä tässä kuvassa ja valaistuksessa näyttää kummallisen vihertävältä), mutta ottaen huomioon mun lähtötilanne päästiin jo tosi lähelle! Toivottavasti seuraavalla kerralla päästään jo lähemmäs maalia, saa nähdä kuinka pitkä prosessi tästä lopulta saadaan, nyt on kuitenkin ainakin se saatu potkaistua käyntiin. Ja kyllä mä tästä tykkään, ihailen tukkaani peilistä ja letin päästä pilkottavia latvoja, joihin on saatu juuri se sävy mitä mä olen vuodet toivonut! Ja vaikka hopea on ollut mun haavetukkaväri jo ikuisuuden, oon mä kuitenkin aina jäänyt itsekseni miettimään, että mitä jos se näyttääkin ihan kauhealta mun päässä. Onneksi ei tarvitse siitä enää huolehtia, koska näin kolmen päivän jälkeen olen kyllä ikionnellinen, että tähän vihdoin ryhdyin. Multa tässä samalla lähti myös reilu kymmenen senttiä pituutta, ja vaikka on ollut tosi outoa totutella ainakin omasta mielestä reilusti lyhyempään karvoitukseen, on tämä tällaisenakin niin ihana. Oon löytänyt uutta intoa erilaisiin kampauksiin, kun enää ei ponnarillekaan vetäminen vaadi yhtä suurta kädenliikettä! Mutta summa summarum, mun uusi tukka on i-ha-na, ja lähiaikoina siitä tulee toivottavasti vielä ihanampi.


Ja nyt mulla on teillekin jotain ihanaa, nimittäin mun blogin ihka ensimmäinen alennuskoodi! Me haluttiin antaa teille, mun ihanille lukijoillekin tästä jotain ekstrakivaa, niinpä koodilla "pannari" saatte 20% alennusta kaikista Annican palveluista! Toi on kyllä ihan mukava hinnanpudotus, jolla minäkin edelleen erittäin hiuksekkaana saisin vaikka värjäyksen alle satasella. Tiedusteluja ja ajanvarauksia voitte tehdä Hair by Avan Facebook-sivujen kautta tai numerosta 0452115010. Muistakaa myös seurata Hair by Avaa Instagramissa (@hhairbyava), siellä näette myös mun muodonmuutoskuvan!

Mitäs tykkäätte tässä vaiheessa mun päästä? Millainen hiustyyli teillä on tällä kertaa haaveissa?

Seuraa Pannariblogia (ja mua!) Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), Ask.fm:ssä ja Snapchatissa (sannapannari)!

maanantai 16. tammikuuta 2017

Seurailkaa toki täälläkin!


Tälle päivälle vain tällaista pientä ilmoitusasiaa, että mun blogin löytää nyt myös Blogit.fi-sivustolta! Mä en ollut kuullutkaan moisesta sivusta ennen kuin törmäsin siihen muissa blogeissa muutama päivä sitten. Mutta jos te sitä käytätte blogienne seurailuun, niin lisätkää ihmeessä mutkin! Mun blogin löytää tästä linkistä, tuolta yläpalkin linkistä, tai kirjoittamalla sivun hakuun Pancake Palace. Samalla vähän tuunailin blogin ulkoasua noin muutenkin, eihän se nyt voi vaan niin mennä, ettei mun blogissa ole yhtään vaaleanpunaista! Saatan mä tässä illan mittaan vielä jonkinnäköistä hienosäätöä tehdä, mä kun en ikinä voi olla täysin tyytyväinen sitten yhtään mihinkään! Varmasti siellä joku osaa tähänkin samaistua, joohan?

Huomenna on niin jännä päivä, etten malta odottaa! Tulen heti pikimmiten kertomaan teillekin, että miten sujui, mutta sen verran sanon nyt, että tätä on kyllä odotettu ♥

Seuraa Pannariblogia (ja mua!) Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), Ask.fm:ssä, Youtubessa, Snapchatissa (sannapannari) ja nyt myös Blogit.fi:ssä!

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Entä mun oma vartalo?

Huh. Viimeisen vuorokauden on ollut aika epätodellinen fiilis. Tällaisten isompien postauksen jälkeen mulla on ollut tapana tehdä jonkinnäköinen kiittely/fiilistely/jatkopostaus, ja sen verran ajatuksia tuon postauksen vastaanotto ja teidän kommenttinne herättivät, että pitää vielä vähän jatkaa aiheesta, ennen kuin voidaan palata tavalliseen blogiarkeen. Mun eilinen postaus, jossa jaoin L-kokoisten Äityleiden kuvia ja hämmästelin, miten normaalikokoiset naiset ovat mukamas isokokoisia ainakin vaatteidensa kokolappujen mukaan sai ihan hurjan kävijäryntäyksen mun blogiin, paljon isomman, kuin olisin ikinä tosissani voinut kuvitella. Tunnissa postaus oli jo saanut lähes tuhat näyttökertaa, kahdessa jo yli neljätuhatta, ylittäen reilusti mun aiemmin ykkösenä killuneen postauksen uskonnostani. Tässä vaiheessa mietin itsekseni, miten siistiä olisi saada kymppitonni rikki, vaikka yritinkin ajatella realistisesti enkä pitänyt sitä millään tavoin todennäköisenä. Nyt, vuorokausi postauksen julkaisusta, Tältä näyttää L-koon nainen on kerännyt jo yli 22 000 näyttökertaa. Siis saman verran porukkaa, mitä oli puolitoista vuotta sitten katsomassa Nightwishia meidän kanssa Ratinalla. Käsittämätöntä! Suuri kiitos teille joka ikiselle, jotka tuon tekstin luitte, jotka jättivät kommenttia tai aloittivat keskustelua tai jotka olitte tavalla tai toisella sitä myös toteuttamassa. Postaus, niin kuin kaikki tällaiset vähän isommat yleensäkin, herätti keskustelua suuntaan ja toiseen, mutta onneksi suurin osa oli äärimmäisen positiivista. Kommenteissa huomasin enemmän ja enemmän vastailevan teille mun omasta suhtautumisesta kehooni, joka monella tapaa eroaa tuosta postauksesta, joten halusin kirjoittaa siitä vielä erikseen oman juttunsa. 


Niin kuin eilen (ja varmaan monta kertaa aiemminkin) mainitsin, mä olen aina ollut pienikokoinen. Lapsuuden kasvoin alakäyrillä, olin aina luokan lyhimpien joukossa, vaatteet on mulla kokoja XS/S. Mun paino oli indeksien mukaan vuosia normaalia alemman painon ja merkittävän alipainon rajoilla, vaikka ihan terve ja "normaali" olinkin. Mutta silti mulla on aina ollut pieni pömppis, niin kauan kuin mä vaan muistan. Ja se on aina jollain tasolla vaivannut mua. En ole koskaan pitänyt itseäni varsinaisesti hoikkana, vaikka en missään tapauksena isokaan ole. Mä olen pienikokoinen, mutta mulla on pömppis. 


Mun maha on varmasti mun suurin epävarmuuden paikka mun vartalossani. Huomaan käveleväni kadulla maha jatkuvasti vedettynä vähän sisään tai peitteleväni sitä neuletakilla, eikä läheskään kaikki vaatteet näytä mun päällä hyvältä. Esimerkiksi viime aikoina olen kovasti halunnut itselleni lyhythelmaista, löysää paitaa, joka laskeutuisi rennosti ja jota voisin käyttää korkeavyötäröisten hameiden tai housujen kanssa. Mutta ei sellainen oikein toimi, kun napa kohoaa korkeammalle kuin tissit. Paitojen tai bikinien shoppailu on inhottavaa, kun ikinä sovituskopissa ei pysty olemaan tyytyväinen näkemäänsä. Tämän postauksen kuvissa esiintyy vielä mun aamupömppö, kunnon aterian jälkeen se saattaa kasvaa enemmänkin tuosta. Päälleni laitoin juuri sen inhottavimman topin, josta näkyy jokainen muhku ja makkara jopa mahaa sisään vedettäessä, ja jota erittäin harvoin omillaan käytän. Välillä vitsailen muille, että mun maha näyttää ihan vauvamahalta, mutta mua on oikeasti luultu monta kertaa raskaana olevaksi, niin selän takana kuin päin naamaakin. Yksi hämmentävimmistä kerroista oli ehkä se, kun Thaimaasta lähtiessämme lentokentän turvatarkastuksessa virkailija pysähtyi kädet vatsalleni ja kysyi "baby?". Minä olin tuolloin 13, enkä kehdannut jakaa muka hauskaa juttua kavereiden kanssa. 


Vaikka mä mun pikkupömppöni tiedostankin ainakin jollain tasolla lähes koko ajan, olen mä oppinut hyväksymään sen. Kovasti ainakin yritän. Muistutan itselleni, ettei mua kiinnosta muiden ihmisten pömpöt tai mukaepäsuhtaiset vartalot, ei niitäkään kiinnosta mun. Itsessään sitä kiinnittää suhteettoman suurta huomiota asioihin, joita muut tuskin edes huomaavat. Ja kuitenkin mun mahasta huolimatta olen aina pitänyt itseäni pienikokoisena, kun kauppojen vaatteet ovat aina isoja kun M tosiaan muistuttaa mun päällä usein lähinnä sitä telttaa. Aina välillä tulee sellainen hetki, että päätän ryhtyä kuntoilemaan, ei sinänsä laihduttaakseni vaan kiinteyttääkseni, mutta sitten mun todellinen laiska ja kaikkea ruumiillista toimintaa inhoava luontoni pistää kapuloita aika nopeasti rattaisiin. Viime aikoina olen kuitenkin herännyt pieneen identiteettikriisiin, kun niistä ässän housuista ei meinaakaan nappi mennä kiinni, ja kun jouluna kävin piiiiitkän tauon jälkeen vaa'alla, näytti se noin kahdeksaa kiloa enemmän kuin ennen. Mitä ihmettä, missä vaiheessa musta on tullut normaalipainoinen? 

Ja ennen kuin säikähdätte, kyse ei ole siitä että kokisin olevani lihava normaalipainoisena tai tuntisin yhtäkkiä pakonomaista tarvetta laihduttaa. Mutta kun vuosikausia on paino pyörinyt niissä samoissa lukemissa ja on omaksunut itselleen sen ominaispainon, on vaikea ajatella että yhtäkkiä vaaka näyttää eri numerolla alkavaa lukua, varsinkin kun en koe elämäntapojeni tai ruokavalioni muuttuneen juuri lainkaan. 


Tätä kirjoittaessa on taas pääkopassa tunne siitä, että voisi olla hyvä idea alkaa pikkuhiljaa kuntoilla enemmän. Ei sen takia, että haluaisin laihtua, mutta nyt kun olen huomannut, ettei mun massani ole kiveen hakattu, en halua herätä joku päivä ihan oikeasti ylipainoisena. Ja vaikka tämän pömpön kanssa on vuosikymmenen verran ainakin tullut kuljettua ja se tuntuu samalla lailla osalta mua niin kuin entinen hammasrivistöni, voisi se olla ihan mukavaa vaihtelua katsoa peiliin ja todella tuntea ylpeyttä myös keskivartalostani.

Kaikesta tässä sanotusta huolimatta mä olen sinut vartaloni kanssa, ja tyytyväinen siihen, mitä minulla on. Niin kuin jo todettu, mä en ole koskaan pitänyt itseäni lihavana (jota en ole), enkä kokenut tarvetta laihduttaa (yleisen terveyden ja kunnon kannalta taas se kuntoilu voisi olla parempikin ajatus). Mä omistan kivoja vaatteita, jotka päällä tunnen oloni hyvännäköiseksi, ja ajoittain jopa ihan ilmankin. Ja ihan jos totta puhutaan, niin jos ne kauppojen vaatteet on jo nyt mulle liian isoja, mitä mä sitten pukisin jos armaasta pömpöstäni hankkiutuisin eroon? Enkä mä tiedä onko se tästä koskaan lähdössä, en mä osaa kuvitella itseäni minkään muun näköisenä. Näin on ihan hyvä.

Lue tästä vanhempi tekstini siitä, saako ihminen ajatella olevansa kaunis!

Seuraa Pannariblogia (ja mua!) Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), Ask.fm:ssä, YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)!