keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Syyskauden mietteitä


Sunnuntai-iltana oltiin ajelemassa äidin kanssa kotiin päin. Takana oli päivä sukulaisten luona Espoossa, valokuvien katselua ja muistelua tapahtumista ja ihmisistä joista mulla ei ollut minkäänlaista muistikuvaa. Ulkona pimeni ja kynttilät paloivat loppuun.

Siinä me sitten ajettiin kotiin päin. Taivas oli aivan pimeä, katuvaloja keltaisia täplinä sitä vasten. Autonradio oli pitkästä aikaa taas toiminnassa, ja soitti hyvää musaa, niin uudehkoa Apulantaa, The Show Must Go Onin kuin ekaluokan lempparia, Amy Diamondia. Huristeltiin läpi kaupunkien, katutöitä joka kulmassa. Äiti näytti ikkunasta sairaaloita ja presidenttien virka-asuntoja.


Ja mulla oli hyvä olla. Tuttua ja turvallista. Mieleen tuli ne kerrat, kun pimeinä syysiltoina iskä haki mut tarhasta tai iltapäiväkerhosta, ja matkalla kotiin kuunneltiin radiota tai niitä samoja CD-levyjä, joita meidän hanskalokero oli pullollaan. Ehkä vähän surullistakin, mutta kun Suomessa tämä pimeä vuodenaika on niin pitkä ja hallitseva, niin se pimeys todella on jotain tuttua ja tekee turvallisen olon. Tämä on se Suomi, johon olen tottunut. Pimeys, katuvalot, penkinlämmitin ja autonradio. Loska ja nollakelit. Ja varsinkin se, että siellä autossa on mukavan lämmin, ja kotiin päästyä voi laittaa kynttilät palamaan, kaakaon mikroon, kirjan syliin ja painua vällyjen väliin superkotoisasti. Ei ainainen kesä mulle tekisi kotia. 


Ja maanantai-aamuna oli ehkä vielä parempi fiilis, kun kellojen siirtämisen ansiosta töihin lähtiessä oli valoisaa ja lähes aurinkoista. Töissä ei väsyttänyt lähes ollenkaan, ja muutenkin oli harvinaisen hyvä työpäivä. Tiistaina oli taas pimeää samaan aikaan. Ja tänään satoi lunta. Voi, siitä voisin kirjoittaa ihan oman postauksen, mutta ehkä yksi vuodenaikojen ja säätilojen fiilistelypostaus on tarpeeksi. Lumi tekee kaikesta kirkkaampaa ja valoisampaa, mieliala nousee, puutalot näyttävät kodikkailta ja mieli alkaa tehdä joulutorttuja. Vaikka taivas onkin harmaa, ja tähän ehtii tulevina kuukausina varmasti kyllästyä, on se lumentulo joka vuosi yhtä ihanaa, vielä kun ei tarvinnut odottaa edes tammikuuhun! Vaikka tavallaan on mun vieläkin vaikea ajatella, että kesä on oikeasti takana eikä lämpimiä päiviä ole tulossa ennen kevättä. Ja ehdottomasti alkaa pimeys ja kylmyys ja märkyys jossain vaiheessa masentaa enemmän tai vähemmän, mutta ei keskitytä siihen nyt. Mulla on tuli lämmittämässä, Salkkarit pyörimässä ja kirja odottamassa, että menen taas jatkamaan lukemista (voi ne Twilightit ovat vaan niin koukuttavan ihania!). 

Tänään satoi lunta, ja maailma valaistui.

2 kommenttia:

  1. Aivan ihanan lämmittävä ja piristävä teksti, vaikken ehkä olekaan kaikesta täysin samaa mieltä. Hyviä pointteja kuitenkin, ja toisaalta jos nyt on tyytyväinen tähän hetkeen ja kylmyyteen, niin tulee heti jo paljon parempi mieli! :)

    VastaaPoista