Viikko sitten perjantaina tein vanhalla asunnollani viimeiset siivoukset, raahasin viimeiset tavarani uuteen kotiin, tuijottelin hetken tyhjiä seiniä, otin viimeiset kuvat paljaalla lattialla, suljin oven perässäni ja annoin avaimet pois.
Muutosta on tänään kulunut tasan kaksi viikkoa, ja rakastan uutta asuntoani todella. Se tuntui heti kodilta, ja olisin halunnut vain jäädä sinne touhuilemaan jokaiseksi päiväksi aamusta iltaan laittamaan paikkoja kuntoon ja suunnittelemaan tarvittavia ostoksia. Vanha asunto oli poissa mielestä.
Silti joka kerta, kun palasin vanhalle asunnolle siivousten merkeissä, valtasi mut haikeus. Mä olen tosi haikaileva ja nostalgisoiva ihminen, ja oli aina hämmentävää ja ristiriitaista nähdä mun minikoti tyhjillään. Tietää, etten tänne tule enää palaamaan, ettei se järjestys, jota vuosia hioin ja joka oli siihen asuntoon niin täydellinen kuin vain oli mahdollista, olisi enää koskaan muualla kuin muistoissa ja kuvissa. Tämä oli kuitenkin mun ensimmäinen oma kotini, ensimmäinen asunto, jossa asuin yksin ja joka oli vain minun eikä kenenkään muun, jossa kaikki tavarat olivat mun jäljiltä ja jossa mä päätin, miten eletään ja sisustetaan ja ollaan.
Vaikka mä rakastin tuota kotia, niin olihan siinä omat huonot puolensa, nimenomaan sen takia, että 15,5 neliössä tulee raja monessa kohtaa vastaan vaikka kuinka onnistuneesti olisikin onnistunut järjestämään ja sisustamaan. Mulle ei tule ikävä sitä, että vaatekaapin ovea ei meinannut saada auki, kun sohvatyynyt öisin (ja usein päivisinkin) lojuivat lattialla poissa univalmiin sängyn päältä. Mulle ei tule ikävä sitä, että kengille ei koskaan ollut hyvää paikkaa, kun ovi avautui sisäänpäin eikä varsinaista eteistä ollut. Tämä oli ongelma varsinkin, jos oli vieraita, kengät ja takit olivat aina tiellä eikä ulos meinannut päästä millään! Mulle ei tule ikävä sitä, että sängyn ollessa levitettynä lattiatila oli käytännössä nollassa. Eikä varsinkaan tuota kamalaa palapeiliä, joka aina katkaisi heijastuksen ihan väärästä paikasta!
Uusi asunto on kymmenen neliönsä kanssa antanut mulle niin paljon tilaa elää ja olla. Kaikki kaapit ei ole (ainakaan vielä) ängetty täyteen, koska samalle (tai jopa pienemmälle) määrälle tavaraa on niin paljon enemmän tilaa. Olen niin iloinen, että seuraavat kaksi vuotta saan nauttia tästä uudesta, isommasta ja vähän aikuisemmasta kodista.
Mutta rakastin myös vanhaa. Kesäisin jopa sisään paistavaa aurinkoa, metallista sängynrunkoa, valokuvaseinää, meikkinurkkaani ja pikkutelevisiota kirjahyllyssä. Sitä ihanaa tunnetta, kun yllätin itsenikin omalla nerokkuudellani, kun kehittelin keittiön kaappiin uuden järjestyksen tai sain kirjahyllyn nurkkaukseen sängyn päätyyn laitettua jatkojohdon latureille, nenäliinapaketin ja nallen. Mun kaltaiselle luovalle järjestelijälle tuo asunto oli ihan unelma. Kolmen vuoden jälkeen olin kuitenkin löytänyt aika lailla kaikki parhaat järjestelykeinot, eikä uutta kehitettävää juurikaan enää ollut.
Ja vaikka monelle tämä uusikin olisi aivan liian pieni, mä edelleen totuttelen siihen, että mulla on niin paljon enemmän tilaa entiseen verrattuna. Vähän niin kuin vastasyntyneet vauvat laitetaan syntymän jälkeen pikkiriikkisiin sänkyihin, koska kohdusta tuttu ahdas tila tuntuu kodikkaalta. Mulla menee hetki tottua uuteen isojen lasten sänkyyni.
Kiitos eka oma koti, olit minulle hyvä <3
Vielä ehdit käydä kysymässä mitä tahansa Q&A-postausta varten!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti