sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Entä jos en olekaan se, joka luulin olevani?

Käytiin tässä yksi myöhäisilta ystäväni kanssa taas vaihteeksi syvällisiä keskusteluja. Päädyin puimaan ärtymystäni siitä, kun ihmiset kuin harrastuksenaan kritisoivat toisia. Tarkoitan siis ihmettelyä, että jollakulla on liikaa meikkiä tai hassut vaatteet, kommentteja tutun tai tuntemattoman painosta tai ruokavaliosta, kummastelua jonkun sisustuksesta tai musiikkimausta tai elämänvalinnoista. Sitä, että kommentoidaan kriittisesti jonkun ihmisen ulkonäköä tai arkisia ja kenen tahansa ulkopuolisen kannalta mitättömiä valintoja.

Seuraavalla hetkellä mulla putosi kivi mahaan, kun ystäväni kevyesti totesi mun harrastavan samaa, että kyllä mäkin osaan olla kriittinen muita ihmisiä kohtaan. Totuus iski vasten kasvoja ja syöksi mut itsetutkiskelun syvyyksiin.


Totta, mä olen suorasanainen ja äänekäs, etenkin lähimpieni kanssa, tapaan ajoittain ilmaista mielipiteitäni voimakkaasti ja mun suusta saattaa välillä livahtaa viattomia vitsejä, jotka jollekin toiselle ovat hyvän maun rajoilla. Mun Facebook-muistelopostauksessani totesinkin, että nuorempana olen ollut netissäkin vähän liian näsäviisas (ai kamala kun mä vihasin tuota sanaa silloin, ja nyt pikkuhiljaa ymmärrän, miten osuva se silti oli) ja jopa töykeä. Kuitenkin viime vuosina olen tietoisesti pyrkinyt eroon alun kaltaisesta kommentoinnista ja liiasta negatiivisuudesta, ymmärtää ihmisiä ja yksilöitä ja kaikkien erilaisuutta ja moninaisuutta ja tiedostaa, että mun on turha kommentoida ja murehtia asioita, jotka eivät vaikuta muhun eivätkä keneenkään muuhunkaan.


Siksi tuntui niin pahalta tajuta, että olen epäonnistunut. Että olen loukannut toisia ihmisiä niillä samoilla käytösmalleilla, jotka mua itseäni loukkaavat. Että olen ollut niin sokea tälle käytökselle, että vaikka tietenkin tiedän ystäväni olevan oikeassa, en silti saa päähäni esimerkkejä, milloin näin olen toiminut. Että tiedän, miten piikittelevä välillä saatan olla, mutten osaa keksiä sille vaihtoehtoa. Että jossain seurassa siitä piikittelevyydestä on tullut jopa automaatio, tapa jolla ehkä saattaa joskus saada naurut aikaiseksi mutta joka pitemmän päälle alkaa nakertaa.

En mä tietenkään tahallani ketään koskaan tahtoisi loukata. Mä olen sellainen ihminen, joka aina pyrkii olemaan toisille mukava, joka kaihtaa jokaista mahdollista riitaa ja konfliktia ja sen vuoksi helposti on mieluummin hiljaa kuin puolustaa itseään ja sanoo vastaan. Ja samalla toki toivon, että kaikki mitä sanon otettaisiin vastaan lämmöllä ja rakkaudella, niin kuin mä sen tarkoitan. Mutta vaikka itsekin tiedän, että toinen tarkoittaa pelkkää hyvää, kyllä se sattuu jos sisältö tai äänensävy välittävät mulle toista viestiä.


Muistan myös tarha- ja peruskouluajat, kun kaikki oli kilpailua ja kettuilua. Itse jäin aina alakynteen, ja opin että ollakseen cool pitää osata heittää vitsiä muiden kustannuksella. Koulumaailma oli osaltaan niin karu ja lapset osasivat oikeasti olla ilkeitä, mutta jotenkin tuo sama ajatusmalli on jäänyt mulla alitajuntaan ja se inhottaa mua ihan kauheasti. Iina Hyttinen kirjoittikin tästä viime päivinä hyvin, miten ainakin mun lapsuudessa lähtökohdat kaikkeen tuntui olevan negatiiviset tai vähintään kriittiset. Se on hakattu niin tiukasti mun mieleen, että tunnistan aina ne pilkalle ja ivalle oivalliset tilanteet, ja hämmästyn, kun joku osaa vastata lämmöllä, rakkaudella ja kehuilla.

Mä en halua olla enää sellainen. Mä olen niin kovasti yrittänyt olla olematta sellainen. Ja olen onnellinen, että tämä tuli puheeksi, jotta voin ja osaan kiinnittää asiaan entistä enemmän huomiota ja kehittää itseäni. Mä haluaisin olla se ihminen, jota ajatellessa ihmisille tulee mieleen sellaiset sanat kuin mukava, ystävällinen tai välittävä. En se, jonka reaktiota tai napautusta joutuisi jännittämään tai jonka seurassa pitäisi olla varautunut.


Mä olen iloinen tästä herätyksestä. Kukaan ei ole täydellinen, eikä minkään luonteenpiirteen suhteen tarvitsekaan olla täysin absoluuttinen. Mutta tässä yritän parantaa tapojani, yrittää entisestään lähestyä asioita ja ennen kaikkea toisia ihmisiä positiivisen kautta. Entistä enemmän kohdella toisia niin kuin itse tahtoisin itseäni kohdeltavan, tällä ajatuksella olen jo vuosia yrittänyt edetä. Ehkä seuraavaksi voisi sitten taas yrittää opetella avaamaan suunsa kun jokin harmittaa ja puolustamaan itseään pelkän nieleskelyn sijaan. Tavallaan hassua ajatella, miten mussa on nämä kaksi hyvin vastakkaista luonteenpiirrettä, jotka ilmenevät eri yhteyksissä ja eri seurassa. Ehkä se on sitä kultaisen keskitien hakemista.

Liity lukijaksi tästä!
Seuraa Facebookissa, Instagramissa (sannalovesfood), vlogi-YouTubessamusa-YouTubessa ja Snapchatissa (sannapannari)

4 kommenttia:

  1. Samaistun 100% siihen että huomaan toisissa ne piirteet joita vihaan ja en itsessäni huomaa! Ihan huippu kirjoitus!

    VastaaPoista
  2. Mä harrastin nuorempana samaa, että kritisoin hirveesti, siis teini aikoina ym. Valitettavasti.. Nykyään en enää onneksi, annan niin sanotusti jokaisen kukan kukkia ja olla sellaisia kuin on. Olen suvaitsevainen ja arvostan sitä piirrettä ihmisissä muutenkin ihan hirveesti. Jos huomaan jonkun läheiseni kritisoivan esim muiden meikkiä, tyyliä, elämäntapoja tms, niin puutun asiaan ja puolustan. Nykyään jopa ihailen sitä, kun joku uskaltaa olla rohkeasti jotain erilaista, koska nykypäivänä ihmiset osaa olla niin ilkeitä toisilleen, että harva uskaltaa.

    Mutta oon myös sellainen, joka todellakin antaa takaisin samalla mitalla. Kohtelen siis kaikkia ystävällisesti, mutta jos minua ei, niin valitettavasti omaan sen luonteenpiirteen sitten, että annan samalla mitalla takaisin.

    Emme voi luonteenpiirteillemme mitään, toisaalta niitä voi kai kuitenkin kehittää. Tiedä sitten... :D En tiedä voiko ihminen oppia olemaan suvaitsevainen, vai tuleeko se luonteesta. Mielenkiintoinen juttu. Ja hei, todella hyvä kirjoitus! Sai ajatuksia heräämään kuten varmaan kommentistani paistaa :'D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tosi paljon sun kommentista! Ja toi suvaitsevaisuus taisikin juuri olla se sana, mitä tässä tekstissä yritin ajaa takaa. Samastun kyllä ihan täysin tohon sun kuvaukseen, itsekin pyrin olemaan suvaitsevainen ja muiden suvaitsemattomuus nimenomaan häiritsee, jokainen saa toteuttaa itseään haluamallaan tavalla ja kyllä mä huomautan, jos kuulen jonkun tekevän tarpeettomia kommentteja esimerkiksi jonkun ulkonäöstä. Mulla tämä pohdiskelemani kriittisyys ehkä ikävä kyllä suuntautuu enemmän kavereihin, joille tulee (puoli)vitsillä heiteltyä asioita esimerkiksi heidän käytöksestään tai tavoistaan, jotka voisi jättää sanomattakin. Kiitos paljon <3

      Poista