Minäkin olen oikea nainen - melkein

But I'm a Human Not a Sandwich -blogin ihana Iina laittoi liikkeelle Oikea nainen -haasteen, josta voittekin lukea lisää täällä. Mä ihailen Iinaa suunnattomasti ja olenkin jo jonkin aikaa seurannut hänen ja hänen miehensä Akkavalta-blogeja, ja kun haaste heitettiin, oli ensimmäinen reaktio tietysti ottaa se vastaan. Sitten aloin pohtia: onko mulla oikeutta siihen?

Monella tapaa täytän naisen kriteerit täysin. Ruumiini on naisen ruumis. Niin kuin perjantaina kirjoitin, kuukautisenikin alkoivat jo seitsemän vuotta sitten. Sukupuoleni on nainen jokaisella mahdollisella tavalla, miten sitä voisi alkaa määrittelemään, koen itseni naissukupuoleen kuuluvaksi. Mä olen Iinan tavoin pienikokoinen, ja kuullut siitä jos jonkinmoista kommenttia ("pätkä" "sä oot laihtunu!" "ootko huomannut, että vaatteet ovat löystyneet?" "syö, tyttö, syö!" "no mut sä ootkin tommonen pikkunen" "miten sulla voi olla noin pieni jalka/laiha reisi/lyhyt pituus/alhainen paino"), mutta se ei ole saanut mua mun naiseutta epäilemään.

Mutta silti. Mä olen seitsemäntoista. Lain silmissä lapsi, niin kuin usein sanon. Mulle nainen-sanaan sisältyy aina jonkin verran vastuuta, ikää, kokemusta, aikuisuutta. Asioita, joihin en vielä voi täysin samaistua. Vaikka monet ikätoverini ovat omasta mielestään jo aitoja "aikuisia naisia", jotka tuntevat "arvon rakkauden", heillä on jo omat asunnot, kihlatut, aviomiehet, lapsia, mä olen silti mielestäni lapsi.

Mutta en mä lapsikaan enää ole. Monella tapaa olen kuitenkin jo aikuisen tasolla. Kykenen loogiseen päättelyyn, kykenen huolehtimaan itsestäni, kodista, jossain määrin muistakin. Laitan ruokaa, lasken matematiikkaa, osaan maksaa laskuja maksuautomaatilla ja minulla on tilannetajua. Julkisen liikenteen kertalipun ja suurimman osan ulkomaanmatkoista menen aikuisen hintaan, samaan aikaan kuitenkin maksan Ruotsin laivan buffetista 10,50€, äidiltäni veloitettaessa yli kolmekymppiä samasta huvista. Pääsen Tallinnan päiväristeilylle yksinäni, mutta monista klubikeikoista ja ikärajallisista tapahtumista voin vain haaveilla.

Toki tämä mun naiseuden ja lapsi-aikuinen-suhteen tulkinta on muutakin kuin passissa lukevasta iästäni kiinni. Olen jo pitkään haaveillut omasta asunnosta, vauvakuume hellästi puskee pintaan aika ajoin, enkä ole koskaan kokenut tarvetta "nuoruuden hullutteluun" "tai rajojen rikkomiseen". Viihdyn kotisohvalla television tai koneen edessä selvänä paljon paremmin kuin baareissa, kaupungilla tai kotibileissä örveltäen, niin kuin jo aiemmin olen maininnut (ei sillä että olisin kokeillut). Toisaalta joskus on ihanaa mennä äidin viekkuun nukkumaan, halia jokaista vastaantulijaa, katsoa Muumeja ja olla passattavana.

Joten olenko mä oikea nainen? Jos nyt kerran elämässä lainattaisiin Britney Spearsia, niin en ole enää tyttö, mutten vielä nainenkaan. Jotain siinä välissä. Siinä välissä on hyvä olla.

Mä en ole oikea nainen. Mutta musta tulee sellainen. Ja sitä odotellessa mä olen silti aivan yhtä epätäydellisen täydellinen mahtava itseni kuin kuka tahansa muukin. Mä olen oikea melkein-nainen.

Ja koska joku kuitenkin lukee tämän postauksen, niin haastan teidät ottamaan osaa tähän upeaan haasteeseen, jos ette vielä ole. Ihan sama vaikket olisikaan nainen, joku teistä ihanista voi aloittaa #oikeamies-haasteen, sillä se ei ole vain tämä niin sanottu "kauniimpi" sukupuoli, joka joutuu näitä ennakkoluuloja ja stereotypioita kohtaamaan. Ja vielä kertauksena Iinan ohjeet tässä: "Ottakaa kuva itsestänne, postatkaa se tekstin kanssa tai ilman blogiin tai somekanaviin hashtagilla #OIKEANAINEN. Näytetään medialle miltä näyttää oikea nainen, koska jokainen nainen on oikea nainen."

Pugs 'n' buds 'n' purple

Ensiksi pitää aloittaa sanomalla WAU! Jotenkin osasin ennakoida, että eilinen aihe saisi aikaan mielenkiintoa ja palautetta, mutta en mä silti osannut odottaa sitä, että yön yli tuota postausta olisi luettu jo yli yhdeksänsataa kertaa! Kiitos mahtavista kommenteistanne, kiitos kaikille jotka uskaltauduitte postauksen lukemaan, ootte parhaita.

Eilen me käväistiin Ronjan kanssa kiertelemässä keskustassa. Ronja osti uuden puhelimen, syötiin vähän kinkkiä ja juotiin kaakaota. Samalla nakitin Ronjan ottamaan mulle kuvat mun blogihistorian ensimmäiseen (tai ehkä toiseen) asupostaukseen! Näitä te olette toivoneet, näitä on joka blogissa ja välillä itsekin on ihan mahtavaa päästä tänne esittelemään lempparivaatteitani.

T-paita: H&M (Tukholmasta) /
Neule: Prisma (äidin) /
Housut: Berska (Berliini) /
Kengät: Converse (laivalta) /
Takki: Stockmann /
Huivi: Stockmann /
Aurinkolasit Thaimaasta

Maailman söpöimmän koirapaidan ostin tosiaan meidän tammikuiselta Tukholman-reissulta, ja tarvitseeko edes erikseen mainita, että ehdottomasti yksi mun tämän hetken lempivaatteista. Laventelinsiniset Converset (jotka mun piti esitellä yhden postaussarjan ensimmäisessä osassa jota ei koskaan tullut koska ei kameraa aaaargh ehkä sitten ensi vuonna) tarttui mukaan samalta reissulta, laivan tax freestä 28 eurolla! Vaikka tennareista itsessään kova hinta, ei Converseista (ja vielä maailman ihanimman värisistä) paljon mitään. Ainoa huono puoli niissä on, että vaikka laivalla ne jalassa kävellessäni ne olivat aivan täydellisen kokoiset, kuin juuri mulle valettu, on ne pikkuhiljaa alkaneet tuntua vähän pieniltä. Mutta mitäs pienistä, en mä näillä kuitenkaan ole vaeltamaan lähdössä!

Vaikka äiti on mua monen monta kokoa isompi, jotenkin hänen villapaidat ja neuletakit onnistuvat aina löytämään tiensä mun päälle, niin kuin tälläkin kertaa. Tämä äidin neule on aivan ihanan värinen, liila kun on mun lempiväri, ja vaikka mun päällä se on järjettömän iso ja raskas, on se silti vaan niin paras. Mun tummien meikkien ja erikoisemman kampauksen kanssa toi koirapaita itsessään vaikutti jotenkin kokonaisuuteen sopimattomalta, mutta heti kun yhdistin siihen tuon neuletakin, alkoi toimia. Ja se vaan on niin iso ja lämmin ja ihana!

Onko täällä muita, jotka ovat ottaneet äitinsä/isänsä/siskonsa/veljensä/kumminsa kaiman vaatteita osaomistukseen? Lisää asupostauksia? P.s. ootte parhaita. 

p.p.s. huomenna, 12.4. klo 18:00 Sibelius-lukion tyttökuoron kevätkonsertti Sibelius-lukiolla! Käykää tykkäämässä tyttiksen Facebook-sivusta tästä ja liittymässä tapahtumaan tapahtumasivulla! Liput konserttiin ovat 15/10/5 €, ja niitä saa ostaa ovelta mun nimissä. Konsertin tuotot (aka lippu- ja kahviotulot) menevät suoraan meidän San Franciscon matkakassaan, ja ostamalla lipun minulta/minun nimiini tuet juuri minun matkaanlähtöäni :) Siellä nähdään!

Voi menkat!

Jos luulit otsikon olevan joku hulvaton sanaleikki jota et vain tajunnut, luulit väärin. Sain idean tähän postaukseen alkuvuodesta, ja joka kuu - sattuneesta syystä - postausidea nousi palasi taas mieleen. Keskiviikkoaamuna heräsin ennen viittä velloviin vatsakramppeihin, enkä lääkkeestä ja ainoasta pakastimesta löytyneestä edes puoliksi kelvollisesta apukeinosta, jota vahvasti epäilen nyt jo pilaantuneeksi purjoksi, saanut unta puoleentoista tuntiin. Noina yön pimeinä ja epätoivoisina tunteina päätin, että tällä kuunkierrolla sen toteutan. Joten tytöt ja pojat, tässä tulee: totuus menkoista. Menkat, kuukautiset, bloody hell, kuten minä mieluiten viittaan. Lukekaa, jos uskallatte.

Kun vajaa kaksi vuotta sitten olimme Alen kanssa siinä kiusallisessa mutta omalla tavallaan niin ihanassa vaiheessa ennen seurustelua, sanoi hän haluavansa tietää musta kaiken. Sanoin kertovani kaiken, kunhan hän ensin kysyisi jotain. Läpällä hän heitti, että voisin kertoa vaikka menkoistani. Ja minähän kerroin. Kerroin, että olin 10-vuotias niiden alkaessa. Että olin aivan kauhistunut, ja noloissani, koska olin vielä niin nuori. Alussa kerroin äidille aina tunnollisesti, kun bloody hell iski, kunnes jossain vaiheessa tajusin, ettei mun oikeasti tarvitse. Kauhistuttaa muuten aina välillä ajatella, että oon tätäkin kestänyt melkein seitsemän vuotta, ja ties kuinka monta vielä edessä :D!

Usein kuukautisiin ja "menkkaisiin tyttöihin", "menkkap***uihin" (yritän pitää blogin kielen siistinä, plus vihaan tota sanaa!) liitetään mielialavaihteluita ja muutoksia käyttäytymisessä, eivätkä nämä täysin perättömiä väitteitä olekaan. Kaverini ovat kuvailleet menkka-aika-ajatuksiaan (what an yhdyssana btw) muun muassa siten, että tekee mieli tappaa jokainen vastaantulija ja seuraavassa hetkessä onkin taas hyvät fiilikset. Kuukautistensa aikana nainen uskoo jokaisen vihaavan häntä, loukkaavan häntä, kaikki stressaa eikä mikään innosta. Kunnes ollaan puoli minuuttia myöhemmin taas toisessa ääripäässä. Nainen kärsii kuukautisista yhteensä noin 450 kertaa,  3 500 päivän ajan elämänsä aikana. Siihen mahtuu paaaaljon mielialavaihteluja.

Mä en ole itsessäni huomannut koskaan suurempia menkkojen aiheuttamia mielialavaihteluja tai muita henkisiä ongelmia (nimenomaan en ole huomannut, saa tulla huomauttamaan jos joku muu huomaa!), vaan mun vaivat ovat lähinnä fyysisiä. Ensimmäiset vuodet menivät ihan easysti, ilman mitään ongelmia. En muista kuinka vanha olin, ehkä yläasteelle siirtymässä, kun kerran mökillä ollessamme mulla alkoi (yllätysyllätys) kuukautiset. Ja yhtäkkiä alkoi perkele sattua! Oli jatkuva vessahätä, mutta se vessassa käynti ei auttanut, no, paskaakaan. Vatsaan sattui, paikoissa tuntui järjetöntä painetta. Suurimmaksi osaksi kipu ei kuitenkaan ollut varsinaisesti kipua, vaan ehkä jopa pahempaa. Semmoinen vellova, mahdollisimman epämukava tunne, johon ei auta ei niin mikään. Et tiedä, mihin oikeastaan sattuu, ja ainoa tapa selvitä on yrittää löytää mahdollisimman kivuton asento. Spoiler alert: sellaista ei oikeasti ole. 

Ja sellaisena se on jatkunut. Ei joka kuu, mutta usein. Pahimpina kertoina olen majoittunut sikiöasennossa vessaan tyynyn kanssa, kun tavaraa tulee jokaisesta mahdollisesta aukosta, joka paikkaan sattuu ja oma sänky on niin kaukana, ettei voimat riitä enää ylösnousemiseen. Kiusallisimpia ovat olleet ne kerrat, kun olen ollut iskän luona, iskästä ei nimittäin hirveästi apua tai tukea näihin tilanteisiin ole. 

Jossain vaiheessa kouluterveydenhoitaja ehdotti mun ottavan Buranaa aina menkkojen aikaan, ja myöhemmin sain koululääkäriltä reseptilääkkeen. Yksi mun kaveri käyttää samaa lääkettä, joka oli mun monien koulupäivien pelastus, kun sain häneltä lainata. Saatiin tosin kerran pitkiä katseita terveystiedonopettajaltamme, kun jakelimme tunnilla toisillemme epäilyttävän näköisiä sinisiä pillereitä. Hehe. Nykyään otan yhden lääkkeen heti, kun huomaan vuodon alkaneen, ja tarvittaessa toisen tai kolmannenkin myöhemmin. Ja se on onneksi auttanut. Yleensä.

Mulla on aina kuukautisten ensimmäinen päivä ollut pahin. Järjettömät kivut, jossain vaiheessa onnistun nukahtamaan, ja herätessäni kaikki on hyvin. Muutama kuukausi sitten, juuri silloin kun sain tähän postaukseen idean, kusipää Luontoäiti päättikin vähän keljuilla mun kanssa. Oli menkkojeni toinen päivä, ja olin Alen kanssa Itiksessä. Mun mahaan sattui ja pitkään kauppakeskuksessa pyöriminen alkoi jo tuntua. En aamulla ollut ottanut lääkettä, koska en mä sitä koskaan toisena päivänä enää tarvinnut. Jossain vaiheessa sanoin Alelle, että mun pitää lähteä kotiin, oli nälkä ja vessahätä. Metrossa mua alkoi heikottaa yhä enemmän ja enemmän. Parinsadan metrin kävely kotiin oli yhtä tuskaa. Muutaman kerran suorastaan lyhistyin maahan kontalleni, kun sattui ja heikotti liikaa kävelläkseni tai edes seistäkseni. Normaali kolmen minuutin matka venyi ehkä kymmeneen. Itketti, halusin vain sänkyyn makaamaan, mutta en oikeasti tiennyt, miten saisin itseni sinne raahattua. Soitin Alelle, valitin, stressasin, valitin, itkin, valitin vähän lisää. Pääsin sisälle, pääsin hissiin. Istuin rappukäytävässä oveni takana yksinkertaisesti siitä syystä, etten jaksanut kaivaa avaintani laukusta ja nousta seisomaan avatakseni ovea. Hauskaa, eikö? (ei tästä postauksesta oikeasti näin synkkää pitänyt tulla, mutta halusinpa jakaa tämänkin tarinan:))

Jossain elokuvassa tai TV-ohjelmassa, en nyt millään muista missä, joku fiksu nainen totesi, että mitä helvetin järkeä on vuotaa ja kärsiä kerran kuukaudessa siitä yksinkertaisesta syystä, että siittiöt eivät ole päässeet tekemään pesää, miksemme voisi saada vain jotain kuukausittaista signaalia että hei, et ole saamassa vauvoja, jatka eläämäsi onnellisena taas seuraava kuukausi. Siis voitteko kuvitella, keskivertonainen käyttää elämänsä aikana lähes 11,4 tuhatta tamponia. Säästetään luontoa ja rahaa ja sen sellaista, niinhän sen piti mennä?

Voi tästä voisi keksiä vielä vaikka kuinka paljon sanottavaa, mutta ehkä mä nyt jätän tämän tähän, ja heitän pallon teille. Olkaa hyvät, jakakaa tuntojanne alas kommenttiboksiin, kokemuksia, mielipiteitä, mitä vaan. Shall the menstruation revolution begin!

Voi kesä!

On tää vaan uskomaton fiilis, että tuolla on lämmin! Mä olen viime talvena täällä blogissakin hehkuttanut, miten ihanaa ja kaunista aikaa talvi on, mutta kyllä mun täytyy myöntää olevani kesäihminen henkeen ja vereen. Tämä on sanoinkuvaamattoman ihanaa huomata, että ilman lapasiakin pärjää, aurinkolasit olisi pitänyt ottaa mukaan ja että mulla on tälläkin hetkellä kuuma kevättakki päällä! Jos nämä kelit jatkuvat, niin kohta pitääkin jo kaivaa conssit uudestaan kaapista ja vaihtaa taas astetta kevyempi takki päälle, kunnes sitä ei välttämättä tarvitse ollenkaan. Voitteko uskoa, kohta kesä on täällä?

Vaikka mun kesä tarkoittaakin lähinnä työskentelyä ja ylppäripänttäystä, niin kyllä mä sitä hulluna silti odotan. Pääsen pänttäämään rannalle, mökille, pääsen mahtaviin kesätöihin mahtavien ihmisten kanssa. Ja vaikka kesätyössä mulle on tärkeintä se, että voin oikeasti nauttia siitä, mitä teen, kyllä mä myös odotan sitä, että saan tilille sitä täytettä ja viimeistään silloin pääsen ostamaan uuden kameran ja ehkä tietokoneenkin! Mä en kyllä millään jaksaisi odottaa melkein kolmea kuukautta, mutta ihana silti tietää, että jos ei aikaisemmin, niin ainakin sitten heinäkuun alussa blogissakin alkaa näkyä kunnon kuvia.

On se vaan niin käsittämätöntä, että me ollaan kohta siinä ajassa vuotta, kun bussipysäkillä on mukavampaa kuin bussissa, kaupasta ostetaan mehujäitä kaakaon sijaan, ja vaatteet valitaan sen mukaan, ettei tule liian kuuma! Voi kesä kesä kesä kesä, taas yksi postaus täynnä rakkautta, mutta minkäs sille mahtaa! Mä olen vaan niin täynnä tätä ihanaa fiilistä, lokit laulaa, ulkona on lämmin ja aurinko häikäisee. Yksikin jätkä oli tänään ratikassa pelkässä t-paidassa, ehkä hulluutta joo, mutta selvä lähenevän kesän merkki. Mä vain ajattelen kesää ja olen niin innoissani ettei mitään rajaa! KESÄ! <3

Kuvat viime kesältä. Ja spoileri, en mä oikeasti ollut noin ruskettunut :'D 

p.s. ulkoasua olen nyt jonkin verran säädellyt, tausta muuttui harmaaksi ja sivupalkki päivittyi aika paljonkin, mitäs tykkäätte näistä pikkumuutoksista? :)

p.p.s. pysykää kuuloilla, sillä mulla on suunnitteilla huomiseksi (tai viimeistään ylihuomiseksi) aika mielenkiintoinen postaus. Taatusti omalaatuinen ja massasta poikkeava, ällövaroitus herkimmille!

Elämän pieniä iloja

Tämä on ehkä vähän tylsää mun viime viikkoisen parasta just nyt -postauksen jälkeen, mutta mulla on ollut aivan mahtava alkuviikko! Pääsiäisleiri ensinnäkin oli ihan mahtavaa, pääsiäisyön palveluksessa jaksettiin nauraa, eikä 22 tunnin yhteen putkeen valvominen ollut edes vaikeaa, vaikka mä aikamoinen unikeko olenkin. Leirillä oli ihanaa porukkaa ja olenkin näiden kahden peräkkäisen Lälly-viikonlopun aikana saanutkin pari ihan hyvääkin kaveria (jos nyt unohdetaan se fakta, että kyseessä on ysiysejä...).

Eilisessä psykologian kokeessa oli kerrankin sellainen tunne, että osasin asiani. Kokeen jälkeen lähdin nauttimaan omasta seurastani Picniciin feta-savulohi-uuniperunan kanssa, ja aloitin Divergentin alusta. Halusin ehtiä lukemaan sen ennen kuin menen katsomaan sen leffaan, ja ensi-iltahan on jo perjantaina! En vaan enää millään muistanut, mihin olin aiemmin jäänyt, tai edes että mitä siihen mennessä oli ehtinyt tapahtua, joten helpointa oli vain aloittaa koko kirja alusta. Kuorotreeneissä mulle nakitettiin tyttishistoriani ensimmäinen soolo (yhden tahdin mittainen ja kolmen muun tytön kanssa mutta silti!) ja niiden jälkeen käytiin Alen kanssa Verkkokaupassakin pyörähtämässä (josta puhunkin lisää myöhemmin). Illalla tosin onnistuin sheivaamaan nilkastani palan ihoa irti, sattuu semisti vieläkin ja ajatus piinaa mua koko ajan, mua ällöttää helposti kaikki niin ei oo hirveen mukavaa mietittävää...

Tänään heräsin hyvissä ajoin, ja mulla oli ihanan rento aamu. Ehdin pukea rauhassa päälle ja jopa meikata. Myöhästyin metrosta, mutta sekään ei riittänyt pilaamaan mun hyvää fiilistä, eipä ainakaan tarvinnut juosta! Vaikka tänään tuulikin ihan hulluna, bussiin juokseminenkaan ei vastatuuleen meinannut onnistua, niin muutoin sää oli mitä mahtavin. Aurinko paistoi ja oli, tuulta lukuunottamatta, ihanan lämmintä. Huomenna pitääkin ottaa aurinkolasit mukaan! Tänään mulla oli muuten työhaastattelu, hehe. Osasin suunnistaa sinne ihan itse, oli melkein puoli tuntia etukäteen paikalla, ja henkisesti olin valmistautunut superhyvin! Itse haastattelu meni ainakin mun mielestä todella hyvin, ja uskon mulla olevan hyvät todennäköisyydet (fifty-fifty taisi oikea todennäköisyys olla, mutta ei se nyt niin tarkkaa). Illalla vielä kestittiin kummeja, ja voi vitsi, kun heitä olikin jo ehtinyt tulla ikävä!

#ootd

Jotenkin nyt on taas sellainen fiilis, että kaikki olisi melkeinpä hyvin. Kesä lähestyy, kesätyöt näyttäisivät loksahtavan paikoilleen (sormet ristissä tämä kuu odotellaan). Uusi jakso alkoi, joka aina merkitsee mulle jonkun näköistä "uuden alun" tunnetta. Ei väsytä enää niin paljoa, kun ulkona on valoisaa (paitsi nyt), olen taas pääsemässä mukaan lukutoukkailuun, mulla on ihania rakkaita ympärillä ja siisti koti. Mulla on uudet superpehmeät tyynyt, "uusi" (eli eri mutta vanha) pehmoinen peitto, ja ihanat värikkäät Muumi-lakanat. Nilkkaan sattuu, mutta onneksi on sideharsoa JA laastareita! Mulla on kuulokkeet, mulla on kännykässä musiikkia, ja voi miten hyvää musiikkia onkaan! Nightwishin uusi levy on aivan mahtava, suosittelen lämpimästi kokeilemaan (lemppareikseni on ainakin tähän mennessä muodostunut Edema Ruh ja Endless Forms Most Beautiful, jälkimmäisessä aivan mahtava kertsi. Alpenglow on selkeää sinkkumatskua, ehkä Élanin seuraaja, ehkäpä)! Näkijä on hyvä sarja, Salkkareissa en ole enää jäljessä. En enää keksi, mitä mun piti sanoa, jotain ihanaa. Ai niin, blogin ulkoasua taas pikkaisen hienosäädin, onko teidän silmissä näkynyt parannusta? Bannerille pitäisi vielä keksiä jotain, kunhan vain saisi kameran jostakin. Ja se vielä, että voi kun mun hiukset ovat niin sileät juuri nyt! Ei se liity yhtään mihinkään tai mitään, sanoinpahan vaan. Elämän pieniä iloja.

Hyvää yötä ja kauniita unia teille jokaiselle ♥

Halusinpa vain sanoa moi!

 

Terkut Lällystä! Mulla täällä nousee koko ajan vain korkeammalle ja korkeammalle ihan hullu bloggauskuume, ja haluan vain tulla tänne kirjoittelemaan teille! Olen myöskin päässyt Kaisan (hänen blogiinsa tästä!) järkkärillä kuvailemaan, ja vitsi kun on ollut hyvä fiilis päästä kerrankin käsiksi kunnon kameraan. Vielä on suunnitelmat vähän epäselvät, mutta jos kaikki menee hyvin, niin ensi viikolla näkyy tämän leirin kuvausinnostus täällä bloginkin puolella ;)

Nyt on meneillään siis pääsiäisleiri. Me ollaan laulettu ja syöty, käyty kirkossa ja syöty taas vähän lisää. Pääsiäisleiri on lähinnä nimenomaan pääsiäisjuhlaan valmistautumista, koristeiden tekoa ja sensellaista. Pääsiäisyönä onkin sitten juhlapalvelus ja mahtava juhla-ateria. Ei ainakaan jää kellekään epäselväksi, että kyseessä on nimenomaan vuoden suurin juhla.

Ei mulla mitään tähdellistä sanottavaa ollut, halusin vain tulla teitä moikkaamaan! Mä olen nyt varmistunut siitä, että mun blogihiljaisuus johtuu kamerattomuudesta, ja näin viime yönä jopa unta, että ostin kameran. Toivottavasti omani nyt jostain vielä löytäisin, uuteen ei kun ole ennen kesää mulla kauheasti varaa. Mutta sitä nyt odotellessa.

Mukavaa pääsiäisenodotusta kaikille <3